Syyspäivän tasaus

Syksy tuntuu Japanissa olevan täynnä erilaisia kansallisia vapaapäiviä. Olen huomaamattani alkanut nimittää niitä pilipalipäiviksi, koska syyt vapaapäiviin tuntuvat joskus niin kummallisilta. Kansallisiin vapaapäiviin totuttelu on täällä vienyt oman aikansa. Moneen asiaan vapaapäivät eivät uutta vuotta lukuunottamatta vaikuta mitenkään. Monet kaupat ovat auki aivan normaaliin tapaan. Sunnuntaisinkin täällä ovat kaupat, museot ynnä muut auki ja pienillä liikkeillä on sitten joku päivä viikosta vakituinen päivä, jolloin pitävät ovensa kiinni. Esimerkiksi paikka, jossa käyn jumpissa, on kiinni maanantaisin. Jos kansallinen vapaapäivä kuitenkin osuu maanantaille, on kyseinen jumppapaikka auki, ja vapaapäivä pidetään tiistaina. Samoin on monien museoiden ynnä muiden laita. Mielestäni kansallisina vapaapäivinä olisivat kyllä kaikki vapaapäivänsä ansainneet [tietysti esimerkiksi poliisien, palokunnan ja lääkärien on pakko olla töissä] ja olisi suotavaa, että perheet saisivat viettää yhdessä aikaa. Mutta yksi asia täällä näissä pilipalipäiväjärjestelyissä ilahduttaa: jos se osuu sunnuntaille, joka on yleisin vapaapäivä toimistoissa, kouluissa ynnä muissa, annetaan seuraava päivä ihmisille vapaaksi!

Eilen saatiin viettää vapaapäivää syyspäivän tasauksen kunniaksi. Minä matkustin junalla vartin verran lähisuurkaupunkiin ja menin siellä kirjakauppaan. Haahuilin ja katselin kirjoja ja lehtiä kaikessa rauhassa. Sitten hain hyllystä lähiseudun matkaoppaan, etsin sieltä kiinnostavan näköisen retkikohteen ja otin lähimmän aseman tiedot ylös kännykkääni [näin voi matkustaa pienellä budjetilla tuntemattomiin kaupunkeihin, kokeilkaapas] ja etsin info-pisteen, josta osattiin kertoa, millä metrolla perille pääsee [luulin tosin, että kyseessä oli juna-asema ja kysyin apua erään rautatieyhtiön infosta, olivat kuitenkin ystävällisiä ja opastivat käyttämään oikeaa metrolinjaa]. Loppu olikin sitten yllättävän helppoa ja metromatkan sekä puistokävelyn jälkeen löysin itseni katselemasta vanhoja noin 200-300 vuotta vanhoja japanilaisia maalaistaloja, jotka on koottu yhteen paikkaan eri puolilta Japania.

Minä voisin katsella tuollaisia vanhoja rakennuksia loputtomiin. Täällä olen oikein kaivannut vanhoja taloja, joiden läheisyydessä olen Suomessa tottunut asumaan. Japanilainen rakennuskulttuuri on ollut niin kovin erilaista kuin Suomalainen, ettei vanhoja taloja tunnu säilyneen lainkaan niin paljoa, kuin Suomessa. Katukuvassa niitä harvemmin näkee. Kostea kesä homehduttaa talot helposti ja maanjäristykset, taifuunit ja tulipalot ovat tehneet tuhojaan. Niinpä nautin nyt tästä mahdollisuudesta ja taisin alueella pari tuntia, vaikka taloja oli vain reilut kymmenkunta.

Muutamissa taloissa oli tulisijoihin sytytetty oikea tuli, josta vapaaehtoiset oppaat pitivät huolta. Kahdessakin talossa näin saman tytön tuijottaavan ja ihmettelevän tulta. Vaikka paikka oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää, jäi parhaiten mieleen tuo tulta katsovat tyttö.

Siinä hän oli kyykkysillään oli ja katseli. Ei olisi suostunut jatkamaan matkaa, vaikka isoäiti houkutteli. Välillä nousi jo ylös, kävi katsomassa höyryävää vettä, mutta palasi sitten takaisin. Katsomaan tulta.

Minä mietin, että koskahan tämä tyttö on viimeksi nähnyt elävää tulta? En ole nähnyt täällä olo aikanani yhtään takkaa. En yhtään puista tehtyä nuotiota. Kynttilöitä vain kirkossa tai suomalaisilla [tai kaupassa, mutta ei niissä liekkiä ole tietenkään kaupassa ollut]. Rannoille kyllä kokoontuu ihmisiä grillaamaan, mutta grilleissä on hiilet. Roskia joskus näkyvät ihmiset polttavan, mutta ei niihinkään suurta liekkiä yleensä pääse syttymään. Minä itsekin innostuin, kun näin ensimmäisen talon sisään sytytetyn nuotion. Talossa tuoksui savulle ja illalla nuuhkin vaatteitani: ihana, tarttuva savunhaju.

Tänään olen jatkanut tuon tytön ajattelemista samalla, kun olen lukenut järkyttäviä uutisia Suomesta. Ajatellut sitä, kuinka minä tunsin jotenkin eläväni kesälomalla, kun tiskivesi piti keittää, biojätteet käytiin heittämässä takapihan kuoppaan ja juomavesi kannettiin ulkoa vähän matkan päästä. Sitä, kuinka tulen liekit ja savunhaju saivat minut taas tuntemaan itseni oikeaksi ihmiseksi. Nykypäivänä me elämme niin kovin erilaisessa maailmassa, kuin mihin Jumala aikoinaan meidät ihmiset loi. Ihminen on keksinyt mitä ihmeellisempiä asioita elämäänsä helpottamaan. Monella käytännön asian saralla elämästä on tullut kovin helppoa. Silti muuten elämä ei enää tunnukaan monen ihmisen kohdalla kovinkaan helpolta. Elämässä ei vaikuta olevan sisältöä... Ennen elämä kokonaisuudessaan, alusta loppuun, oli enemmän läsnä. Samassa pihapiirissä synnyttiin ja kuoltiin. Osattiinko silloin kunnioittaa elämää enemmän?

En minä sano, että ennen oli kaikki hyvin ja kaikki nykyajan keksinnöt ovat huonoja. Minä vain mietin, että mitä meille ihmisille on tapahtumassa?

Urheilujuhlaa

Meidän ala-asteemme osallistui joka vuosi urheilukisoihin, jotka käytiin kolmen kyläkoulun kesken. Sitä ennen koulussa pidettiin karsinnat ja parhaat pääsivät edustamaan koulua. Minä en niissä kisoissa edustanut. Vai juoksinkohan kerran jonkun pitkänmatkan kisan, johon sai osallistua kuka tahansa? Vasta lukiossa tuntuivat löytyvän nekin liikuntalajit, joista pidän. Voimistelua inhosin ammattikorkeakoulun toiseen syksyyn asti. Silloin meillä oli viikon verran sirkuskoulua, jossa jokainen pääsi mukaan omilla taidoillaan. Ei haitannut, vaikkei kaikkia akrobatia-temppuja osannutkaan. Ne, joiden kuperkeikat eivät niin hyvin onnistuneet, saivat lyödä homman leikiksi ja esittää pellehyppyjä. Silloin naurettiin, tehtiin yhdessä, pidettiin hauskaa. Jotakin samaa oli eilisessä paikallisten ylä- ja alakoulun urheilujuhlassa. Siihen minäkin olisin voinut osallistua!

Syksyisin Japanissa luetaan paljon ja otetaan rennosti. Ja urheillaan, liikutaan, urheillaan... Kaikissa päiväkodeissa ja kouluissa aina lukioihin asti pidetään omat urheilujuhlat, undookai. Viime vuonna pääsin seuraamaan yhden päiväkodin juhlia. Silloin vähän ärsytti, kun aivan pienetkin lapset pistettiin marssimaan jonoissa ja meininki muistutti hetkittäin armeijaa. Mutta eilinen kahden koulun undokai oli mukava tapahtuma. Vanhemmat ja sukulaiset istuivat kentän reunoilla katsomassa lapsien kisoja ja esityksiä. Ja näissä kisoissa kaikki kilpailivat ja esiintyivät. Lapset oli jaettu neljään joukkueeseen: punaisiin, keltaisiin, sinisiin ja valkoisiin. Lapset kilpailivat aina omaan ikäryhmäänsä kuuluvia vastaan, mutta pisteitä kerättiin yhteen pottiin.

Näissä kisoissa KAIKKI pääsivät osallistumaan. Viestiin ei valittu ryhmän parhaita, vaan jokainen juoks - lukuunottamatta pyörätuolissa istunutta poikaa; hän rullasi pyörätuolillaan hieman pienennetyn matkan. Kaikki myös tanssivat luokkiensa kanssa ja vanhemmat oppilaat tekivät pyramideja ja voimistelujuttuja. Juoksun lisäksi oli muun muassa pallonheittoa, lakinsieppausta ja hännänryöstöä. Kaikki tehtiin joukkueissa. Myös vanhemmat pääsivät vetämään köyttä ja jumppaamaan lasten kanssa [jumppaa olisi pitänyt katsoa ja harjoitella etukäteen televisiosta tulevan ohjelman mukana]. Kaikesta välittyi hauskuus, yhdessä tekemin ilo ja joukkuehenki.

Kuusi tuntia helteessä... moni katsojakin siinä jo väsähti, mutta lapset jaksoivat painaa loppuun asti. Ja voi niitä onnellisia ilmeitä ja hyvää mieltä tapahtuman jälkeen! Tosin minulla oli ilo saatella kotiin kaksi voittajajoukkueen jäsentä, mikä saattaa vaikuttaa iloisuuteen ja hyvään mieleen. Vaan vakuuttelivat loppupuheissa ne hävinneidenkin joukkueiden edustajat, että hauskaa oli ja ensi vuonna yritetään sitten vaan entistä kovemmin.

Lomamuistoja 3; Näitä ikävöin nyt...

Tuota tilkkupeittoa ja ennen kaikkea nojatuolia, jonka päälle tuon laitoimme. Nojatuolin oma kangas oli aikoinaan ollut kaunis, mutta nyt näytti paremmalta tilkkupeiton kanssa. Siinä istuin monta iltaa. Istuin ja ihmettelin. Join teetä ja luin. Lomalla tuli luettua seitsemän kirjaa. Oli hömppää ja ei-niin-hömppää. Sitä tuolia on ikävä. Kun palaan Suomeen, minun on saatava jonkinlainen nojatuoli. Toivottavasti en joudu asumaan soluasuntoon, sillä sinne ei oikein taida nojatuolia mahdutettua.

Tätä järveä ja vuoria. Vesi oli kirkasta ja juuri sopivan lämpöistä. Vuorilla oli ihana kävellä. Onneksi täällä kodin lähelläkin on toki vuoria, mutta niille pääsy ei ole niin helppoa kuin lomalla oli. Silloin oltiin aina vuorella.

Eläimiä. Luoja on luonut meille paljon kaunista katseltavaa ja ihmeteltävää! Aivan kaikkia eläimiä ei ole ikävä. Kuten hyppy-heikkejä; kummallisia vintiöitä, jotka hyppivät karkuun, kun niitä yritti pyydystää. En tiedä otusten oikeaa nimeä, niitä vaan kutsuvat kokeneet lomapaikassamme lomailleet hyppy-heikeiksi. Meillä niitä riitti, taisi olla pesä jossakin, kun pikku-heikkejäkin näkyi usein. Eräänä aamuna pääsimme myös ihmettelemään isoa hämähäkin seittiä. Minä en onneksi päässyt näkemään seitin tekijää; kesäkämppis oli yksin kotona kun se ryömi ulos jostakin piilostaan. Oli ollut nyrkkini kokoinen! Pelkkä valokuvakin jo puistatti.

Mökin ikkunoista avautuvaa vihreyttä ja vehreyttä. Täällä pöydän vieressä istuessani en edes näe ulos! Jos istuu tiskipöydällä, näkee kyllä. Joskus alkuaikoina istuskelin parvekkeen ja sisätilan välisellä kynnyksellä ja ihailin maisemia, mutta silloin tuppaa saamaan liikaa kavereita sisälle [on niitä eläimiä täällä kaupungissakin siis - hyttysiä, torakoita ja ties mitä ötököitä].

Huoneessani ollutta naulakkoa! Uskomatonta, miten pienet asiat voivat tehdä iloiseksi. Täällä kun ei normaalisti naulakoita harrasteta - ei missään. Takit laitetaan kotona kaappiin ja kylässä mytätään ihmeellisellä tekniikalla kummalliseksi kasaksi, joka sitten laitetaan jonnekin sohvan nurkkaan. Mökkimme omistaja oli uusiseelantilainen ja naulakoita riitti.

Tätä onkin sitten ehkä kaikkein eniten ikävä. Terassia, jonka istumapaikkoja varjosti Japanin vaahtera. Lempipuuni japanissa! Se muistuttaa kovasti vaahteraa, mutta lehdet ovat pienempiä. Kesällä ne ovat kauniin vaaleanvihreitä ja syksyllä hyvin värikkäitä. Tässä minä sitten istuin. Söin välillä lounasta tai päivällistä, nautin monet aamupalat ja päiväkahvit. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja yllättäen luin taas hyvin paljon. Muutamat vieraatkin kestitsimme.

Lomamuistoja II; Matkalla

Lomalle lähdettäessä oli aikaa. Ajelimme hissukseen rantareittiä. Pysähdyimme ihailemaan maisemia ja ottamaan valokuvia.

Yövyimme bisnes-hotellissa ja söimme aamupalaksi onigiri-susheja. Aamulla löysimme mutkien kautta yhteen Japanin kolmesta kauneimmasta puutarhasta ja vietimme siellä leppoisan tunnin vaellellen ja ihastellen. Näimme paljon puiston työntekijöitä hauskoissa hatuissaan, pari ulkomaalaista turistia, yhden bisnesmiehen kiireisenä salkkunsa kanssa [ehtiköhän hän lainkaan nauttia puiston kauneudesta ja rauhasta?] ja ehkä muitakin ihmisiä, joita kuitenkaan ei oikeastaan edes huomannut. Kannatti olla ajoissa liikenteessä, koska kun me jo olimme lähdössä pois, saapui paikalle iso japanilainen turistilauma, joka kiltisti kipitti oppaansa perässä suurena ryhmänä.

Lomalta palatessa ajoimme suurimman osan matkasta vesisateessa ja pysähdyimme vain vessaan, syömään ja kahville.

Lomamuistoja I; Maalla

Enemmänkin piti kuvata. Maissiviljelyksiä; omenapuita, joissa omenat on yksitellen kääritty pussin sisään; hauskoja pieniä lava-autoja, joilla on hyvä ajella mutkaisia ja kapeita vuoristoteitä. Vaan usein kamera jäi mökkiin tai kassiin ja keskityin hengittämään raikasta ilmaa ja ahmimaan kauniita maisemia silmilläni. Viihdyn kaupungin vilinässä, mutta juureni ovat maalla ja metsissä. Täällä maaseudullakin ovat talot usein ryppäinä, mutta maaseudun tunnistaa silti maaseuduksi. Ja siellä oli hyvä olla.

Internetittömyydestä

Vuokraisännältä oli jäänyt jokin johdonpätkä kiinnittämättä jonnekin [juurikin näin paljon minä ymmärrän kaikesta tietokoneisiin liittyvästä - kaikki on vaan epämääräisesti jotakin]. Tämän, ja kuukauden loman takia minä elin viiteen vuoteen pisimmän ajan ilman nettiä.

Lomalle mennessäni tiesin, ettei netti ole koko ajan käytössä. Vaan oli seuraa kuitenkin, ihmisiä joiden kanssa jutella. Oli paljon lehtiä ja kirjoja. Kaunista luontoa, jota ihailla. Ennen kaikkea olin asennoitunut siihen, ettei nettiä ole käytössä ja tiesin neljän viikon netittömyyden olevan minulle vain hyväksi. Mutta siihen en ollut varautunut, että kun lomalta saavuttuani puran kaikki kassit helteessä, järjestän ja aherran, niin sitten en saakaan palkita itseäni surffailulla netissä.

Aluksi ärsytti. Lomailuun liittynyt jokapäiväinen suomalaisseura ja ihana luonto olivat kaukana poissa. Olin kaupungissa, yksin yksiössäni. Lomalla sitä osasi aloittaa aamunsa pitkillä kahvihetkillä, välillä ihan vaan istuskellen ja kaikkea kaunista ihastellen, välillä koukuttavaa kirjaa lukien, välillä lehtiä selaillen. Kaupungissa olin tottunut aloittamaan aamuni sähköpostien tarkistuksella. Kaksi ensimmäistä aamuani pelasti hoitolapseni isän Suomesta tuomat kaksi vanhaa Hesaria. Minulle, lähes netittä kuukauden eläneelle, vanhojen lehtien uutiset olivat vielä aivan uusia. Ensimmäisenä aamuna levitin sänkyyni Hesarin ja söin aamupalaksi tuliaisiksi saamaani ruisleipää. Silloin ei internetin puuttuminen tuntunut kovinkaan vaikealta. Vaan muutamina seuraavina päiviniä tuntui. Sitten asennoinnuin taas uudelleen: nyt vain eletään ilman omaa nettiä. Tarkistetaan sähköpostit ja muu tarpeellinen toisten luona [onneksi on ystävälliset ihmiset, jotka eivät häiriinny pienestä vieraasta] ja muutoin ollaan ilman. Hyvin se lopulta meni. Monessa asiassa on kyse asennoitumisesta: harmittelenko osaani, vai päätänkö elää niillä eväin, mitä annetaan.

Nykypäivänä moni asia pitää kyllä hoitaa netissä. Suomeen paluuseeni on vielä lähes neljä kuukautta aikaa, mutta paluuseen liittyviä asioita on jo pitänyt alkaa järjestellä. Monet asiat hoituvat kyllä helposti - kunhan vain on internetti. Yhtään tärkeää asiaa ei kuitenkaan ole jäänyt hoitamatta - kun on käynyt netissä, on pitänyt priorisoida. Loppujen lopuksi minun tulee käytettyä aikaa netisä moniin turhiin asioihin. En esimerkiksi ole varmasti jäänyt mistään paitsi, kun en ole saanut lukea uutisia BB-talosta [näistä olen kyllä kuullut sitten muilta]. Sen sijaan olen ajatellut paljon, lukenut monta kirjaa ja katsonut vanhoja suomalaisia leffoja [mustavalkoisia ja niin ihanan harmittomia].

Luulempa myös jatkavani netittömiä aamujani. Vaikka ne aluksi kaupunkioloissa ärsyttivätkin, huomasin päiväni lähtevän paljon paremmin käyntiin niin. Hiljaa istuskellen ja ihmetellen; Martti Lutherin hartauskirjan, aamupalan ja kahvikupin kanssa. Sähköpostit sun muut voivat odottaa iltapäivää, kun kerran viime ajat ovat voineet odottaa välillä useita päiviäkin. Ja niistä todella tärkeistä asioista olen saanut kuulla heti, kiitos Suomesta tuomani 3G kännykän ja ystävien, jotka tietävät, että haluan toki heti kuulla [ja päästä mukaan iloitsemaan!] uudesta työpaikasta, avomiehen järjestämästä yllätysmatkasta, hääsuunnitelmista tai kiinnostavasta uudesta tuttavuudesta. Kännykkä ja sen mahdollistamat tekstiviestit äidiltä ja ystäviltä auttoivat myös silloin, kuin joinakin iltoina tuntui iltamyöhään siltä, että olen aivan maailmasta eristetty ja niin kovin yksin.