Tervetuloa, marraskuu!

Blogi-maailmassa olen ihastellut toinen toistaan kauniimpia syksy- ja ruskakuvia. Viime vuonna syksyn odotus täällä tuntui aivan loputtomalta. Kuumuus vain kesti ja kesti, eikä lempivuodenaikani syksy meinannut millään alkaa.

Tänä vuonna, olen onnistunut nauttimaan syksystä sellaisena kuin se on annettu. Ensin oli lämmin ja kaunis syyskuu. Ei niin kamalan kuumakaan kun viime vuonna. Oli leppoisaa, aikaa lukea ja ihmetellä. Lokakuu on ollut kiireisempi, mutta täynnä mukavia juttuja. Ja nyt hiljalleen alkaa se Oikea Syksy. Puiden lehden alkavat jo punertaa. Viime vuonna paras ruska-aika taisi meillä olla joulukuun ensimmäisinä päivinä (jämptit japanilaiset osaavat määrittää parhaan ruska-ajan päivälleen jo ennen sen saapumista!), mutta marraskuu kokonaisuudessaan oli kaunis.

Tosin, syksy tuo mukanaan kylmät aamut - toissa-aamuna lämpötila kodissani herätessäni +18, ja tästä se sitten vaan laskee, eikä keskuslämmitystä tunneta. No, saapahan ainakin käyttää sydämensä kyllyydestä villasukkia!

Toivotan marraskuun oikein mielelläni tervetulleeksi.

Marraskuun, ja

sen kauniin ruskan
matkan Hiroshimaan
yhden yön reissun maalle
Suomesta kylään saapuvan lapsuuden ystävän
työreissun vuorille

Avoimet ovet.

Tänään oli avointen ovien päivä paikallisella alakoululla. Alakoulu on vasta kymmenisen vuotta vanha, Koben suuren maanjäristyksen jälkeen asutetulle tekosaarelle rakennettu. Tervetuloa tutustumaan!

Arvatkaapa, millainen ilma oli tänään? Jokaisella luokalla on oma sateenvarjotelineensä. Ja kenkätelineet. Ulkokengät vaihdetaan heti eteisessä sisäkenkiin. Naulakoita ei ole. Talvella takin saattaa usein joutua jättämään päällensä, koska sisällä on usein sama lämpötila kuin ulkonakin.

Tuuletus hoituu ovet ja ikkunat avaamalla. Myös liikuntasalissa.

Lasten askelten töminä liikuntasalissa oli yksi ainoita asioita, joka sai muistelemaan omia ala-asteaikoja.

Alhaalla oikealla ekaluokkalaisten luokat. Kaikkissa luokissa on vain kolme seinää. Voitte kuvitella, miltä kuulostaa, kun neljä ykkösluokkaa opiskelee yhtäaikaa ja kaikki luokat ovat saman käytävän varrella, eikä seiniä käytävän ja luokkien välillä ole...

Tavaroita on paljon ja kaikki pitää nimikoida, aina jokaista yksittäistä värikynää myöden. Lokerikkoja, kasseja ja pusseja riittää.

Tässä säilytyksessä ruokajärjestäjien tarvitsemat maskit sun muut. Järjestäjät hakevat ruuan keittiöstä ja kaikki syövät omassa luokassaan.

Kuvaamataidossa tarvittavia välineitä.

Reppuja (tässä perinteiset värit: tytöllä punainen ja pojalla musta; nykyisin saatavana myös pinkkinä, ruskeana, mintunvihreänä ja niin edelleen...). Yllä soittimet, joilla joku naapurieni lapsista tällä hetkellä harjoittelee soittamaan Puff lohikäärmettä! "Puhallettava minipiano", mikähän se on suomeksi? Bongatkaa hyllyiltä myös juomapulloja; jokaisella lapsella on oma juomapullo mukanaan koulussa, sisältönä useimmiten vihreää teetä! Kesällä kylmää, talvella lämmintä.

Matikkalaatikot.

Siivousrättejä ja kukkienkastelupulloja. Lapset siivoavat itse koulun (joka päivä on siivoushetki, jolloin osa oppilaista siivoaa omaa luokkaa ja osa oppilaista yleisiä tiloja). Vuosittain (ainakin parilla ekalla luokalla) kasvatetaan koulussa kasvi, joka kesälomallal tuodaan kotiin, jossa sen kasvua sitten seurataan...

Meikäläisittäin perinteisempää koulutyöskentelyä. Ensimmäisen luokan matematiikan tunti!

Koulutaipaleen aluksi opiskellaan kaksi tavukirjoitusta; hiraganat ja katakanat. Niiden jälkeen siirrytäänkin kiinalaisperäisiin sanamerkkeihin, joita alakoulun aikana ehditään opiskella noin tuhat! Tässä ekaluokkalaisten ensimmäisiä sanamerkkejä.

Hitaammin...

Täälläpäin ihmisillä tuntuu olevan usein kiire. En todellakaan muista nähneeni Suomessa ihmisiä niin paljon juoksemassa, kuin täällä (toisaalta Suomessa näkee muutenkin vähemmän ihmisiä kuin täällä). He juoksevat bussiin, junaan, kotiin, päiväkodille, autolta, autolle... Kiire tarttuu helposti. Kun näen suojatien liikennevalojen alkavan vilkkua sinistä valoa [täällä se tosiaan on sininen], laitan juoksuksi. Useimmiten sitä kyllä ehtisi niitä seuraaviakin sinisiä valoja odottamaan, mutta sitä vaan tulee juostua...

Joskus on hyvä ottaa vähän hitaammin. Kuukausi takaperin tein kävelylenkkini kameran kanssa. Tuota puuta kuvatessani pysähtyi eräs rouva autollaan kohdalleni. Autossa oli kauniit pitsireunaiset päällysteet istuimissa ja rouva kertoili kauniista puusta. Puoliakaan en ymmärtänyt, mutta ilahduin kuitenkin. Kaipaan Suomeen keskelle metsää lenkkeilemään, mutta Suomessa taitaa silti vähäsen tulla ikävä näitä lenkkimaisemia. Nytkin tekisi mieli ulos, mutta siellä sataa vettä... Ehkä huomenna sitten taas.

Onsenissa

Näissä maisemissa kävin kylpemässä kesälomalla kolmeen kertaan. Paikka oli pieni onsen, kylpylä, järven rannalla. Siellä oli vain yksi allas, joka oli ulkotiloista. Harvoin ketään muita asiakkaita ja näkymä vuorten keskellä sijaitsevalle järvelle! Eilen kävin taas onsenissa, mutta koska useimmissa kylpylöissä ei voi kuvata, ovat kuvat siis kesältä. Usein kyllä onsenissa harmittelen valokuvaamisen mahdottomuutta! Ne ovat usein niin kovin kauniita paikkoja. Filmille haluaisin myös ikuistaa kaikenikäiset naiset ja tytöt, jotka altaiden reunalla istuskelevat ja juttelevat niin rentoutuneen näköisinä.

Japanilaisista onseneista en millään haluaisi luopua sitten parin kuukauden päästä, kun matkustan Suomeen. Ikävöin edelleenkin saunaa silloin tällöin, mutta kuumasta kylvystä omassa kylpyammeessa ja sitten yleisistä kylpypaikoista sekä luonnon veden voimin toimivista onsen-kylpylöistä on tullut minulle paikkoja, jossa todella rentoutuu.

Vesi onseneissa on kuumaa, yleensä vähintään 40-asteista. Naisille ja miehille on omat puolensa ja kylpylässä ollaan aina alasti. Ennen kylpyyn menoa peseydytään hyvin puhtaaksi varpaista päälakeen asti. Kylvyssä ei uida, vaan istuskellaan kaikessa rauhassa.

Annetaan lihasjännitysten raueta. Nautitaan. Rentoudutaan.

Eniten pidän näistä vanhoista paikoista. Niissä voisin istuskella loputtomiin. Ensin kuumassa kylvyssä. Sitten altaan reunalla vuori-ilmaa hengittäen. Ja taas kuumassa vedessä.

Modernimmissa paikoista löytyy esimerkiksi sähkökylpyjä [vedessä istuskellessa voi nauttia (?) sähköiskuista] ja saunoja, joissa on telkkari. Saunat tuntuvat yleisesti ottaen suomalaisittan joko vilpoisilta tai kuivilta. Jos kiuaskin on suomalainen, löytyy usein kyltti, ettei vettä saa heittää. Yhdestä paikasta löysin kuitenkin "finrando-sauna":n, eli suomalaisen saunan. Sielläkään ei saanut heittää vettä, mutta aika ajoin saunan valaistus himmeni, kiukaan ylle syttyivät spotti-valot ja katosta suihkutettiin hieman vettä kiukaalle. Siellä olisin voinut viettää tuntikausia... kerrankin kunnon sauna! Samalla kun voivottelen huonoja saunoja, mietin kyllä jo, että kuinka vilpoisilta mahtavatkaan tuntua suomalaiset porealtaat näiden kuumien kylpyjen jälkeen?

Luonnon taidetta

Kävin kyläilemässä erään suomalaisperheen luona. Vietin kolme hyvä päivää. Viimeisenä päivänä käytiin katsomassa kohtaa, jossa Seton sisämeri ja Tyyni valtameri yhdistyvät ja saavat aikaan isoja pyörteitä. 45 metrin korkeudesta, sillan alla [yläpuolellamme kulki tie] niitä ihastelimme. Ei näillä kuvilla osaa välittää sitä niiden suuruutta! Vaikkapa tuossa kenkäkuvassa; näyttää kuin olisivat aivan kenkäni alla ja mahdottoman pieniä, mutta oikeasti olivat sen 45 metriä allani ja valtavan isoja! Ei sitä suuruutta itsekään ihan sieltä yläilmoista ymmärtänyt. Mutta kaunista, niin kaunista. Se veden väri kirkkaassa auringonpaisteessa. Ja ne pyörteet... Jumala on paras taiteilija kaikista! Ei pysty ihminen mihinkään vastaavaan.

Vaikeinta tänne totuttelussa

Malla kysyi jo ajat sitten, että mikä on ollut mielestäni vaikeinta sopeutumisessa Japaniin suomalaisena. Lupasin palata asiaan, mutta yllättäen tässä onkin taas sitten kestänyt... Välillä minusta tuntuu, että olen kova lupailemaan kaikkea, ja sitten ne jutut kuitenkin jäävät. Täytyy ottaa oikein tavoitteekseen pysyä paremmin lupaustensa takana! [tai olla lupailematta turhan paljoa!]

Vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen, kulttuurishokki ja vieraat kulttuurit ylipäätänsäkään ovat aihe, josta voisin puhua tunti kaupalla! Olen aikaisemmin viettänyt vuoden vaihto-oppilaana Brasiliassa, joten japanilainen kulttuuri on jo toinen vieras kulttuuri, johon olen yrittänyt sopeutua. Brasilian vuosi on varmasti auttanut tänne sopeutumisessa, koska jo etukäteen minulla oli kokemusta siitä, miltä tuntuu elää vieraassa kulttuurissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta Brasilian vuodestani on muuten se, että Brasiliassa ollessani kaksi ihmistä, joille tunnuin parhaiten pystyväni asioistani kertomaan, olivat kaksi JAPANILAISTA vaihto-oppilasta... Vaihtarimatkoilla viihdyin muutenkin parhaiten japanilaisten kanssa; en todellakaan tuntenut samanlaista yhteyttä monien äänekkäiden ja huippu-sosiaalisten vaihtareiden kanssa kuin herttaisten ja ystävällisten japanilaisten kanssa.

Olin etukäteen kuullut, että Japanissa ei kuitenkaan ole välttämättä kovin yksinkertaista päästä tutustumaan japanilaisiin ihmisiin. Silti sitä jotenkin ehkä pienesti ajatteli, että kyllähän MINÄ nyt sosiaalisena ihmisenä heihin tutustun, sanakirja käteen vaan niin kuin Brasiliassakin... No, sain huomata, että eipähän pidä luulla liikoja itsestään! Olen loppujen lopuksi hyvin ujo monissa tilanteissa. Eikä aina oma tahto yksin riitä! Täällä ollan hyvin yhteisökeskeisiä. Arvosi määrittyy hyvin paljon sen mukaan, mihin ryhmään kuulut. Mihin perheeseen kuulut? Entä sukuun? Missä opiskelet [opiskelupaikat eivät todellakaan ole kaikki samanarvoisia!]? Missä käyt työssä? Milloin olet aloittanut työpaikallasi? Missä ryhmäsä harrastat? Mitä lastentarhaa lapsesi käy? Ja niin edelleen... Ei ole helppoa aloittaa aivan "nollasta", lähes ryhmättömänä. Ja kielitaidottomana. Vaihtarina ollessani minulla oli yhteinen kieli japanilaisten kanssa [portugali] ja se yhteinen ryhmä [oltiin kaikki vaihtareita]. Ja kun minun mittapuullani kaikki ihmiset ovat erilaisuudessaankin samanarvoisia yksilöitä, tuntuu vaikealta hahmottaa toisten tapaa arvottaa ihminen ryhmänsä perusteella.

Ihan muutaman kerran on harmittanut, kun on istunut jossain puistossa hoitolapsen / -lapsien kanssa. Puistossa saattaa olla paikallisia äitejä lapsineen, mutta harvemmin minulle juttelivat. Minä en ole japanilainen. En edes äiti. Ja vaatetuskin oli toista luokkaa, ei ollut korkokenkiä ja minifarkkuja talvikylmällä, vaan jotkut ulkoiluvaatteet. Ei tarvitse kauaa miettiä, kuka ei kuulu joukkoon!

Piti sitten opetella olemaan yksin. Asuinkin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin! Aina ennen oli ollut perhe tai kämppis / kämppiksiä vähintään samaa keittiötä jakamassa. Siispä siihen yksinäisyyteen totuttelu on ollut minulle kaikkein haasteellisinta. Olen tottunut siihen, että harvemmin edes olen kotona [olen kuullut valitusta aiheesta hyvin monta vuotta]. Nyt kun vihdoin vietin paljon aikaa kotona, ei enää ollutkaan ketään, joka olisi minun kotona halunnut olevan!

No, puolitoista vuotta on kulunut. Ja arvatkaa mitä? Viihdyn kotona! Yksin eläminen on opettanut paljon hyviä asioita. Tietysti se on taas entisestään opettanut arvostamaan ihania ystäviä ja perhettä Suomessa. On ollut hienoa [jälleen kerran] että tosiystävät eivät katoa minnekään, vaikka minä maailmalla huitelenkin. Mutta parasta on ehkä se, että tämä elämän rauhoittaminen on antanut aikaa sille, että on opetellut pitämään itsestään parempaa huolta. Tulee liikuttua paljon enemmän. Syötyä säännöllisemmin ja terveemmin. Vuoden alusta aloitin myös Raamattu läpi vuodessa -lukuprojektin ja se on tehnyt hyvää. Olen oppinut valtavasti viimeisen puolentoista vuoden aikana itsestäni, toisista ihmisistä, kommunikoinnist, elämästä ja Jumalasta.

Japanilaista minusta ei tietenkään koskaan tule, mutta olen minäkin niitä ryhmiä löytänyt! Omasta seurakunnastani olen löytänyt paikkani. Seurakunnan toiminnassa olen kyllä ollut mukana heti tänne saavuttuani, mutta kielitaidottomuus hieman esti aluksi toisiin seurakuntalaisiin tutustumista. Nyt siellä on hyvä olla. Olen myös huomannut iloitsevani ryhmistä, joille opetan englantia ja suomea. Täällä asuvista, toisista suomalaisista, on myös tullut tärkeitä ihmisiä. Monet heistä ovat sellaisia, etten tiedä, olisinko heihin koskaan tutustunut, jos olisimme kaikki asuneet Suomessa. He ovat kaikki minua vähintään melkein kymmenen vuotta vanhempia [tai 15 vuotta nuorempia], mutta olen saanut ja oppinut heiltä paljon! Lisäksi uusin "ryhmäni" on jumppapaikkani ihmiset! Eräs libanonilainen mies kerran kehoitti minua menemään vaikka kamerakerhoon, jos haluan japanilaisiin tutustua. En mennyt kamerakerhoon, mutta huomasin, että harrastusryhmät ovat hieno mahdollisuus tutustua toisiin ihmisiin [jumppapaikasta voisi blogata joku toinen kerta lisää, tämä näkyy taas venyneen aivan mahdottomasti].

Postauksen kuvat on räpsitty viime viikolla päivänä, jolloin noin kaksi vuorokautta kestäneen sateen jälkeen näkyikin taas kirkas, sininen taivas. Ei ole ehkä ollut helppoa sopeutua yhteisölliseen, japanilaiseen kulttuuriin, mutta nyt paistaa jo aurinko [ja kohta sitten pitääkin taas palata takaisin Suomeen].

Kurkistus kylpyhuoneeseen

Tähän kesti hetkisen tottua: lähes kaikista pesutiloista löytyy täällä peili. No, omani onneksi ei ole kovin kirkas, koska suihkuvesi saa sen heti likaantumaan. Tämä kuva on otettu viikko sen jälkeen, kun tein suursiivouksen ja hinkkasin myös tuon peilin puhtaaksi. Niinpä kotona ei tarvitse itseään pesun aikana kovasti peilistä katsella, mutta yleisissä paikoissa yleensä kyllä. Nykyään siihen on jo tottunut, mutta aluksi se vähän tuntui oudolta.

Viime yönä näin unta uudesta Suomen kodista. Tosiasiassa sellaista ei vielä ole. Pääkaupunkiseudulta ei opiskelijabudjetilla ole helppo löytää omaa kotia. Mutta unessa oli iso koti, tosin täynnä entisen asukkaan tavaroita. Mistähän se sitten tuli? Ehkä alitajuntaan vaikutti se, että tähän kotiin tullessani en juurikaan sisustukseen itse päässyt vaikuttamaan. Se ei tosin haitannut, olen kiitollinen siitä, että olen saanut tämän kodin melkein kahdeksi vuodeksi kalustettuna käyttööni.

Ajattelin päästää teidät kurkistusmatkalle kotiini. Räpsin jo iloisesti monta kuvaakin, mutta koska kaikesta tuntuisi olevan niin paljon kerrottavaa, taidan säästää osan myöhemmäksi! Niinpä tänään esittelyssä eräs varmaan tärkeimmistä huoneista japanilaisessa asunnossa: kylpyhuone. Asunto ilman kylpyammetta on Japanissa varmasti paljon harvinaisempi kuin asunto ilman saunaa Suomessa...

Japanilaiset käyvät ofurossa eli kylvyssä joka ilta. Kylpyvesi on kuumaa, noin neljäkymmentä asteista tai vähän yli. Minun omani on vaaleanpunainen ja sehän sopiikin vallan passelisti. Omaani valutetaan ensin vesi kraanasta ja jos lämpötila ei ole aivan halutunlainen, voi vettä nappia painamalla viilentää tai lämmittää vähän lisää. Uudemmissa malleissa myös veden saa valutettua ofuroon nappia painamalla - se tulee siis kylpyammeeseen sen sisäsivussa olevasta reiästä. Eräällä tutulla perheellä ofuro-ääni ilmoittaa keittiössä, kun kylpyamme on täyttynyt ja vesi sopivan lämpöistä.

Ofuro ei ole peseytymistä varten. Niinpä ennen sinne menoa on tarpeen peseytyä huolella. Ylimmässä kuvassa ofuroni on puoliksi peitetty levyllä, jonka tarkoitus on pitää vettä lämpimänä ja estää pesuveden joutuminen kylpyveteen. Ehkäpä tästä johtuen suihkut ovat yleensä hyvin matalalla ja peseytyminen tapahtuukin tuon sinisen pallin kaltaisella tuolilla istuen! Kauhalla voi kauhoa halutessaan vettä kylpyammeesta ja myös pesuvati näkyy yleensä olevan peseytymisen apuvälineenä...

Jokailtainen kylpyammeen täyttö tuntuu suomalaisittain melkoiselta veden tuhlaukselta, mutta eräs japanilainen oli sitä mieltä, että he ovat oikeastaan hyvin ympäristöystävällisiä kylpyjensä kanssa: koko perhe nimittäin kylpee samassa vedessä! Minäkin olen kerran yöpynyt japanilaisessa perheessä ja pääsyt osalliseksi yhteiskylvystä. Kaikki eivät siis tunge samaan aikaan kylpyyn, vaan siellä käydään vuorotellen. Ensin kävi isä, sitten toinen perheen tytöistä. Sitten oli minun vuoroni ja jälkeeni tulivat perheen toinen tytär. Lopuksi sitten äiti.