Linnassa

Kun on vieras, tai ei oikeastaan mikään vieras, vaan Ystävä kylässä, tulee mentyä ja huideltua hyvin paljon. Tehdään yhdessä mun töitä ja ihmetellään Jaappania mitä töiltä keretään. Välillä rauhoitutaan ja katsotaan leffaa tai kokataan jompaa kumpaa niistä kahdesta japanilaisesta ruuasta, joita osaan tehdä [ja niistäkin toinen taitaa olla alunperin intiasta ja toinen koreasta, että se japanilaisuudesta]. Kuvamateriaalia kertyy, mutta aikaa sanoille [täällä] ei juurikaan tahdo olla. Kuvatoiveita yms. voi edelleen esittää, ensimmäisiä varten on tänään alettu räpsiä kuvia. Tässä kuvapainotteinen kurkistus Himejin linnaan.

On muuten yksi lempipaikkojani tässä maassa. Tämä oli jo kolmas vierailu linnaan, ja valitettavasti taitaa jäädä viimeiseksi melko pitkään aikaan. Sen lisäksi, että olen pian lähdössä pois, on linnakin menossa remppaan, jonka on kai tarkoitus kestää useamman vuoden... Linnoja on tullut Japanissa koluttua enemmänkin. Jo ensimmäiseen, Osakan linnaan, ihastuin. Silloin seurassani olleet japanilaiset ihmettelivät ihasteluani ja totesivat linnan olevan heidän makuunsa hieman liian moderni. Nyt ymmärrän heitä hieman paremmin, empä minäkää haluaisi enää toista kertaa linnaan, jonka sisältä löytyy hissi...

Kohta minä menen

Vielä kuukausi aikaa vaellella ihmispaljoudessa, kuunnella kaunista japanin kieltä, nauttia hyvin toimivasta joukkoliikenteestä ja huomata edelleenkin oppivansa uusia asioita (tänäänkin keksin taas uuden hyvän junailureitin).

Sitten minä pakkaan tavarat ja lähden. Sanon heippa näille lapsille ja heidän vanhemmilleen ja monelle muulle mukavalle ihmiselle.

On jo pyydetty tulemaan takaisin sitten kun on valmis ja ehtinyt tehdä vähän töitäkin. Oikeisiin töihin tänne... Kyllä minä tahtoisin. Mutta tulevaisuudesta ei koskaan tiedä.

Mutta koska kuukauden päästä (tasan!) minä siis menen, niin jos joku haluaa esittää kuvatoiveita, on siihen tilaisuus NYT.

Onnellisten kylässä

Kolme päivää tein töitä shiawase no mura:ssa, onnellisten kylässä. Onnea tosiaan olikin...

... tehdä töitä työparinaan ystävä, jonka tuntee niin hyvin, että on kamalan helppo olla yhdessä

... saada viettää aikaa seitsemän ihanan lapsen kanssa, joita kuukauden päästä tulee kova ikävä. Osaa lapsista en enää näe ennen paluuta. Sen ääneen todettuani totesi poika 6v: mutta nähdäänhän me sitten taas Suomessa. Niin, kyllä meidän pitää nähdä.

... löytää upea japanilainen leikkipuisto, vetää lauttaa köyden kanssa lammen yli, laskea mielettömän pitkästä liukumäestä ja juosta lasten kanssa, vaikka polvi kipeäksi tulikin

... pelata mölkkyä ja mustaa miestä, välittämättä siitä, onko se enää nykypäivänä korrekti nimitys pelille

... nauttia tatami-huoneesta, lattialla nukkumisesta [vaikka patja ja tyyny kovia olivatkin], hyvästä ruuasta, onsenin lämpimästä kylvystä ja kirpeästä, syksyisestä vuoristoilmasta

... ja ihailla kaikkea tätä:

Tänään Kiotossa

Oho, lupailin kyllä vähemmän turistinähtävyyksiä, mutta nyt mennään taas, tällä kertaa tunnin junamatkan päähän Kiotoon. Kuuluisa monista temppeleistään, mutta me onnistuimme viettämään hienon päivän Kiotossa ilman yhtäkään temppelivierailua. Nautimme vanhoista rakennuksista & puutarhasta (keisarillinen palatsi), ruskasta ja taiteesta (palatsin vanhat maalaukset & tanssiesitys, tilataidetta eräässä joessa ja iso käsintehtyjen tavaroiden kauppa) ilman minkäänlaisia sisäänpääsymaksujakaan. Kävelimme jokien varsia ja nautimme lämpimästä syyssäästä.

Keisarilliseen palatsiin on yleensä pääsy vain erillisen luvan hakemalla, mutta nyt olivat portit auki kaikille viiden päivän ajan. Ihmisiä siis riitti, mutta hyvin mahtui sekaan.

Ystävää odotellessa... Kurkistus kotiini osa 2.

Kahden yön päästä saapuu ystäväni. Hoitolapseni on jo pyytänyt äitiä laittamaan herätyskellon siksi aamuksi soittamaan, että varmasti ehdimme lentokentälle. Poika odottaa innolla, vaikkei ystävääni ole koskaan nähnytkään. Eilen kuitenkin varmisti, että onhan ystävä suomalainen ja puhuuhan hän suomea? No, kun on viettänyt 1-vuotis synttärit Suomessa, 2-vuotis synttärit Englannissa ja kahdet viimeiset Japanissa, on oppinut, että maailmassa on muitakin kuin suomalaisia. Suomalainen on ja suomea puhuu, joten aamuja lasketaan kahdessa kodissa, tässä ja hoitolapsen. Minä en millään malttaisi odottaa!

Odotellessa on hyvä siivota. Täällä pölyä riittää... eräs Japanissa pysyvästi asuva suomalaisrouva totesi osuvasti, että hänen mielestään täällä tulee sisällekin enemmän likaa kuin mitä Suomessa on ulkona! Niinpä olen jo kaksi päivää pyyhkinyt pölyjä, hinkannut irti likaa yhden rätin ja yhden sienen mustaksi, ja imuroinut paljon. Kylppärinkin pesin, vessa odottaa vielä huomista. Talvipeitot olen kaivanut kaapista jättimäisistä minigrip-pusseista, joihin talveksi ne säilöin. Eivät sillä tavoin pääse kosteudessa homehtumaan ja tilaakin vievät vähemmän, kun pusseista imetään imurilla ylimääräiset ilmat pois. Järjestystäkin piti muuttaa, koska asunto on pieni ja lattialle piti raivata tilaa futon-patjalle. Patjan vieressä ei saa olla mitään kaatuvia huonekaluja (kuten kirjahyllyä), koska maanjäristyksen sattuessa olisivat vaaraksi nukkujalle.

Majoittaudun itse patjalle ja ystävä saa käyttöön sänkyni. Lattialla on minusta ihan mukava nukkua! Täällä monilla ei (edelleenkään) ole sänkyä, vaan nukkuvat futonilla lattialla. Ja vaikka sänky olisikin, saattavat silti nukkua lattialla... Eräs äiti selitti yhtenä päivänä leikkipuistossa, että ovat nyt säiden kylmettyä siirtymässä takaisin makuuhuoneisiin, sänkyihin nukkumaan. Kuumemmalla ilmalla ovat nukkuneet koko perheen voimin patjoilla lattialla. Japanilaiset siivoavat patjat pois päivän ajaksi ja ottavat ne sitten illalla uudelleen esiin, mutta minun patja saa luvan olla lattialla seuraavat kaksi viikkoa. Kova työ olisi sen kaappiin tunkemisessa joka aamu... Patjan vierestä löytyy taskulamppu (sekin maanjäristyksen varalta!) ja iltalukemiset ja herätyskellona toimiva kännykkä.

Tämänhetkinen järjestys tuntuu ihan hullulta, kirjahylly tuolla kaikkien keittiökalusteiden joukossa... vaan kun ei muuallekaan mahtunut. Ehkä se sopii siellä sen kaksi viikkoa olemaan. Täällä on keittiöissä yleisesti vähän taso- ja kaappitilaa, joten keittiöistä löytyy sitten mitä mielenkiintoisimpia hyllyiköitä... Tuo tuolla nurkassa on nimeltään "kitchen cabinet". Vasemmasta reunasta, ylhäältä, voi sisään kaataa riisiä säilytykseen. Riisiä kokatessa hoitaa cabinet puolestasi annostelun, valitaan vain 1,5; 3 tai 4,5 mitallista, painetaan nappia, avataan luukku ja riisi tulee ulos... Tai jotenkin noin, koskaan en ole kapinetta tuohon tarkoitukseen käyttänyt! En edes ymmärtänyt koko hökötyksen alaosan tarkoitusta ennen kuin eräs japanilainen kaveri vieraili kodissani ja kertoi.

Japaniinhan tällainen sikinsokinjärjestys sopii oikein hyvin, perinteisesti täällä on kuulemma sisustettu (tai siis ei ole sisustettu) juuri näin! Ikeassa ovat muuten ihmiset ihmeissään ja monet myös ihastuksissaan. Ihan myllättyjä ovat kaikki mallihuoneet, kun ihmiset makoilevat sängyillä, istuvat sohvilla, katselevat, kääntävät ja lapset leikkivät. Huomatkaa myös (sisä)puhelimen alla ja ylemmässä kuvassa tyynyn takana roikkuvat laput! Kaikenlaiset infolappuset (esim. kaasuhana tai puhelimen toiminnasta) ovat tässä asunnossani tuolla tavoin roikkumassa tai seinään liimattuna... oikeita sisustajan unelmia!

Japanilaiset eivät valitettavasti usein kutsu koteihinsa, joten olen nähnyt vain muutaman kodin ja niistäkin yleensä vain olohuoneen. Kamalan vaikeaa on suomalaisella uteliaisuudella varustettuna käydä japanilaisten luona kylässä, kun ei saa kurkkia joka huoneeseen!

Erään tytön tarina

Hiroshiman pommituksessa kuoli välittömästi arviolta 70 000–100 000 ja yhtä moni loukkaantui. Myöhemmin moni menehtyi ydinlaskeuman ja syövän seurauksena, kertoo Wikipedia. Tällaisia lukuja on hyvin vaikea hahmottaa, saatika ajatella mitä jokainen kuollut tai henkiin jäänyt on joutunut käymään läpi. Rauhanmuseossa erilaiset esineet kertoivat omia pieniä tarinoitaan kuolleista ja heidän henkiin jääneistä omaisistaan.

Yksi kuuluisimmasta kertomuksista lienee tämän tytön, Sasaki Sadakon, tarina. Hän oli 2-vuotias atomipommin räjähtäessä ja selvisi räjähdyksestä ilman mitään näkyviä vammoja. Hänestä kasvoi terve ja vahva tyttö. Kuvassa hän on pienenä kouluisena vuonna 1949. 10-vuotiaana hänellä kuitenkin todettiin leukemia, eivätkä lääkärit antaneet paljao elinaikaa. Vanhan japanilaisen tarun mukaan taittelemalla paperista 1000 kurkea toteutuvat taittelijan toiveet ja niinpä Sasaki-tyttökin alkoi taitella paperikurkia ajatellen parantuvansa saatuaan 1000 valmiiksi. Hän kuitenkin menehtyi ennen kuin ehti saada kurjet valmiiksi. Tytön luokkatoverit saattoivat kuitenkin hänen työnsä päätökseen.


Sadakon kuolema sai aikaan kampajan muistomerkin pystyttämiseksi. Kaksi vuotta tytön kuoleman jälkeen Rauhanpuistoon rakennettiinkin Lasten rauhanmuistomerkki, jonka rakentamiseksi saatiin lahjoituksia ympäri Japania. Tarinaa kerrotaan ympäri maailmaan ja puistosta löytyy monia, ympäri maailmaa lähetettyjä paperikurkia.

Minusta kaikkein hellyyttävintä oli seurata seuraavassa kuvassa näkyviä lapsia. Isoin lapsista piti muista kädestä ja kertoi heille Sasako-tytön tarinaa. Voi kumpa he ja heidän ikätoverinsa ympäri maailmaa eivät joutuisi kärsimään sodan kauheuksista! Vaan tälläkin hetkellä jossakin monet ja monet lapset varmasti kärsivät.

"Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen."

Kävin Hiroshimassa. Vietin vaikuttavan pyhäinpäivän miettien, miten ihminen on paha. Jumala on kuitenkin hyvä, niin ajattelen kaiken näkemäni jälkeenkin. Hänellä on syynsä sallia myös nämä kauhealta tuntuvat asiat. Kuten atomipommi, joka 6. elokuuta 1945 kello 8.15 pudotettiin Hiroshiman kaupungin ylle.

Mustavalkoiset kuvat ja tuo yksi teksti ovat rauhanmuseosta. Viimeiset kuvat ovat Hiroshiman linnasta, joka tuhoutui pommituksessa, mutta on rakennettu uudelleen 50 vuotta sitten vanhasta mallia ottaen. Melko hiljaiseksi vetivät kuvat ja museon esineet. Tekstit myös... Kaikkea en pystynyt katsomaan, nopeasti oli kuljettava ohi kuvien, joissa näytettiin pahoin palaneita ihmisiä.

Lauantaina kaupunki oli kaunis. Ilma oli kirkas, syksyn ruska aluillaan ja rauhanpuistossa rauhallista monista ihmisistä huolimatta. Keskusta on siisti ja hieno, laitakaupungeilla vähän vähemmän kaunista, niin kuin usein täällä tuntuu olevan. Keskellä kaupunkia on säilytetty yksi rakennus, joka osittain jäi pystyyn pommituksessa. Osa ihmisistä ei olisi halunnut rakennuksen säilyvän, koska se muistuttaa liian kipeistä asioista. Uskon sen, mutta toisaalta itse ajattelen, että ne vaikeimmatkin asiat on pystyttävä kohtaamaan ja käsittelemään. Ja meille jälkipolville rakennus on muistutuksena ydinaseiden aiheuttamasta suuresta tuhosta. Rauhanpuistossa palaa rauhantuli, joka sammutetaan vasta, kun viimeinenkin ydinase maapallolta on tuhottu. Joka kerta kun maailmalla tehdään ydinasetestejä, lähtee Hiroshiman kaupungista testejä tekevän maan hallitukselle protesti.