"Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen."

Kävin Hiroshimassa. Vietin vaikuttavan pyhäinpäivän miettien, miten ihminen on paha. Jumala on kuitenkin hyvä, niin ajattelen kaiken näkemäni jälkeenkin. Hänellä on syynsä sallia myös nämä kauhealta tuntuvat asiat. Kuten atomipommi, joka 6. elokuuta 1945 kello 8.15 pudotettiin Hiroshiman kaupungin ylle.

Mustavalkoiset kuvat ja tuo yksi teksti ovat rauhanmuseosta. Viimeiset kuvat ovat Hiroshiman linnasta, joka tuhoutui pommituksessa, mutta on rakennettu uudelleen 50 vuotta sitten vanhasta mallia ottaen. Melko hiljaiseksi vetivät kuvat ja museon esineet. Tekstit myös... Kaikkea en pystynyt katsomaan, nopeasti oli kuljettava ohi kuvien, joissa näytettiin pahoin palaneita ihmisiä.

Lauantaina kaupunki oli kaunis. Ilma oli kirkas, syksyn ruska aluillaan ja rauhanpuistossa rauhallista monista ihmisistä huolimatta. Keskusta on siisti ja hieno, laitakaupungeilla vähän vähemmän kaunista, niin kuin usein täällä tuntuu olevan. Keskellä kaupunkia on säilytetty yksi rakennus, joka osittain jäi pystyyn pommituksessa. Osa ihmisistä ei olisi halunnut rakennuksen säilyvän, koska se muistuttaa liian kipeistä asioista. Uskon sen, mutta toisaalta itse ajattelen, että ne vaikeimmatkin asiat on pystyttävä kohtaamaan ja käsittelemään. Ja meille jälkipolville rakennus on muistutuksena ydinaseiden aiheuttamasta suuresta tuhosta. Rauhanpuistossa palaa rauhantuli, joka sammutetaan vasta, kun viimeinenkin ydinase maapallolta on tuhottu. Joka kerta kun maailmalla tehdään ydinasetestejä, lähtee Hiroshiman kaupungista testejä tekevän maan hallitukselle protesti.

Tervetuloa, marraskuu!

Blogi-maailmassa olen ihastellut toinen toistaan kauniimpia syksy- ja ruskakuvia. Viime vuonna syksyn odotus täällä tuntui aivan loputtomalta. Kuumuus vain kesti ja kesti, eikä lempivuodenaikani syksy meinannut millään alkaa.

Tänä vuonna, olen onnistunut nauttimaan syksystä sellaisena kuin se on annettu. Ensin oli lämmin ja kaunis syyskuu. Ei niin kamalan kuumakaan kun viime vuonna. Oli leppoisaa, aikaa lukea ja ihmetellä. Lokakuu on ollut kiireisempi, mutta täynnä mukavia juttuja. Ja nyt hiljalleen alkaa se Oikea Syksy. Puiden lehden alkavat jo punertaa. Viime vuonna paras ruska-aika taisi meillä olla joulukuun ensimmäisinä päivinä (jämptit japanilaiset osaavat määrittää parhaan ruska-ajan päivälleen jo ennen sen saapumista!), mutta marraskuu kokonaisuudessaan oli kaunis.

Tosin, syksy tuo mukanaan kylmät aamut - toissa-aamuna lämpötila kodissani herätessäni +18, ja tästä se sitten vaan laskee, eikä keskuslämmitystä tunneta. No, saapahan ainakin käyttää sydämensä kyllyydestä villasukkia!

Toivotan marraskuun oikein mielelläni tervetulleeksi.

Marraskuun, ja

sen kauniin ruskan
matkan Hiroshimaan
yhden yön reissun maalle
Suomesta kylään saapuvan lapsuuden ystävän
työreissun vuorille

Onsenissa

Näissä maisemissa kävin kylpemässä kesälomalla kolmeen kertaan. Paikka oli pieni onsen, kylpylä, järven rannalla. Siellä oli vain yksi allas, joka oli ulkotiloista. Harvoin ketään muita asiakkaita ja näkymä vuorten keskellä sijaitsevalle järvelle! Eilen kävin taas onsenissa, mutta koska useimmissa kylpylöissä ei voi kuvata, ovat kuvat siis kesältä. Usein kyllä onsenissa harmittelen valokuvaamisen mahdottomuutta! Ne ovat usein niin kovin kauniita paikkoja. Filmille haluaisin myös ikuistaa kaikenikäiset naiset ja tytöt, jotka altaiden reunalla istuskelevat ja juttelevat niin rentoutuneen näköisinä.

Japanilaisista onseneista en millään haluaisi luopua sitten parin kuukauden päästä, kun matkustan Suomeen. Ikävöin edelleenkin saunaa silloin tällöin, mutta kuumasta kylvystä omassa kylpyammeessa ja sitten yleisistä kylpypaikoista sekä luonnon veden voimin toimivista onsen-kylpylöistä on tullut minulle paikkoja, jossa todella rentoutuu.

Vesi onseneissa on kuumaa, yleensä vähintään 40-asteista. Naisille ja miehille on omat puolensa ja kylpylässä ollaan aina alasti. Ennen kylpyyn menoa peseydytään hyvin puhtaaksi varpaista päälakeen asti. Kylvyssä ei uida, vaan istuskellaan kaikessa rauhassa.

Annetaan lihasjännitysten raueta. Nautitaan. Rentoudutaan.

Eniten pidän näistä vanhoista paikoista. Niissä voisin istuskella loputtomiin. Ensin kuumassa kylvyssä. Sitten altaan reunalla vuori-ilmaa hengittäen. Ja taas kuumassa vedessä.

Modernimmissa paikoista löytyy esimerkiksi sähkökylpyjä [vedessä istuskellessa voi nauttia (?) sähköiskuista] ja saunoja, joissa on telkkari. Saunat tuntuvat yleisesti ottaen suomalaisittan joko vilpoisilta tai kuivilta. Jos kiuaskin on suomalainen, löytyy usein kyltti, ettei vettä saa heittää. Yhdestä paikasta löysin kuitenkin "finrando-sauna":n, eli suomalaisen saunan. Sielläkään ei saanut heittää vettä, mutta aika ajoin saunan valaistus himmeni, kiukaan ylle syttyivät spotti-valot ja katosta suihkutettiin hieman vettä kiukaalle. Siellä olisin voinut viettää tuntikausia... kerrankin kunnon sauna! Samalla kun voivottelen huonoja saunoja, mietin kyllä jo, että kuinka vilpoisilta mahtavatkaan tuntua suomalaiset porealtaat näiden kuumien kylpyjen jälkeen?

Vaikeinta tänne totuttelussa

Malla kysyi jo ajat sitten, että mikä on ollut mielestäni vaikeinta sopeutumisessa Japaniin suomalaisena. Lupasin palata asiaan, mutta yllättäen tässä onkin taas sitten kestänyt... Välillä minusta tuntuu, että olen kova lupailemaan kaikkea, ja sitten ne jutut kuitenkin jäävät. Täytyy ottaa oikein tavoitteekseen pysyä paremmin lupaustensa takana! [tai olla lupailematta turhan paljoa!]

Vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen, kulttuurishokki ja vieraat kulttuurit ylipäätänsäkään ovat aihe, josta voisin puhua tunti kaupalla! Olen aikaisemmin viettänyt vuoden vaihto-oppilaana Brasiliassa, joten japanilainen kulttuuri on jo toinen vieras kulttuuri, johon olen yrittänyt sopeutua. Brasilian vuosi on varmasti auttanut tänne sopeutumisessa, koska jo etukäteen minulla oli kokemusta siitä, miltä tuntuu elää vieraassa kulttuurissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta Brasilian vuodestani on muuten se, että Brasiliassa ollessani kaksi ihmistä, joille tunnuin parhaiten pystyväni asioistani kertomaan, olivat kaksi JAPANILAISTA vaihto-oppilasta... Vaihtarimatkoilla viihdyin muutenkin parhaiten japanilaisten kanssa; en todellakaan tuntenut samanlaista yhteyttä monien äänekkäiden ja huippu-sosiaalisten vaihtareiden kanssa kuin herttaisten ja ystävällisten japanilaisten kanssa.

Olin etukäteen kuullut, että Japanissa ei kuitenkaan ole välttämättä kovin yksinkertaista päästä tutustumaan japanilaisiin ihmisiin. Silti sitä jotenkin ehkä pienesti ajatteli, että kyllähän MINÄ nyt sosiaalisena ihmisenä heihin tutustun, sanakirja käteen vaan niin kuin Brasiliassakin... No, sain huomata, että eipähän pidä luulla liikoja itsestään! Olen loppujen lopuksi hyvin ujo monissa tilanteissa. Eikä aina oma tahto yksin riitä! Täällä ollan hyvin yhteisökeskeisiä. Arvosi määrittyy hyvin paljon sen mukaan, mihin ryhmään kuulut. Mihin perheeseen kuulut? Entä sukuun? Missä opiskelet [opiskelupaikat eivät todellakaan ole kaikki samanarvoisia!]? Missä käyt työssä? Milloin olet aloittanut työpaikallasi? Missä ryhmäsä harrastat? Mitä lastentarhaa lapsesi käy? Ja niin edelleen... Ei ole helppoa aloittaa aivan "nollasta", lähes ryhmättömänä. Ja kielitaidottomana. Vaihtarina ollessani minulla oli yhteinen kieli japanilaisten kanssa [portugali] ja se yhteinen ryhmä [oltiin kaikki vaihtareita]. Ja kun minun mittapuullani kaikki ihmiset ovat erilaisuudessaankin samanarvoisia yksilöitä, tuntuu vaikealta hahmottaa toisten tapaa arvottaa ihminen ryhmänsä perusteella.

Ihan muutaman kerran on harmittanut, kun on istunut jossain puistossa hoitolapsen / -lapsien kanssa. Puistossa saattaa olla paikallisia äitejä lapsineen, mutta harvemmin minulle juttelivat. Minä en ole japanilainen. En edes äiti. Ja vaatetuskin oli toista luokkaa, ei ollut korkokenkiä ja minifarkkuja talvikylmällä, vaan jotkut ulkoiluvaatteet. Ei tarvitse kauaa miettiä, kuka ei kuulu joukkoon!

Piti sitten opetella olemaan yksin. Asuinkin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin! Aina ennen oli ollut perhe tai kämppis / kämppiksiä vähintään samaa keittiötä jakamassa. Siispä siihen yksinäisyyteen totuttelu on ollut minulle kaikkein haasteellisinta. Olen tottunut siihen, että harvemmin edes olen kotona [olen kuullut valitusta aiheesta hyvin monta vuotta]. Nyt kun vihdoin vietin paljon aikaa kotona, ei enää ollutkaan ketään, joka olisi minun kotona halunnut olevan!

No, puolitoista vuotta on kulunut. Ja arvatkaa mitä? Viihdyn kotona! Yksin eläminen on opettanut paljon hyviä asioita. Tietysti se on taas entisestään opettanut arvostamaan ihania ystäviä ja perhettä Suomessa. On ollut hienoa [jälleen kerran] että tosiystävät eivät katoa minnekään, vaikka minä maailmalla huitelenkin. Mutta parasta on ehkä se, että tämä elämän rauhoittaminen on antanut aikaa sille, että on opetellut pitämään itsestään parempaa huolta. Tulee liikuttua paljon enemmän. Syötyä säännöllisemmin ja terveemmin. Vuoden alusta aloitin myös Raamattu läpi vuodessa -lukuprojektin ja se on tehnyt hyvää. Olen oppinut valtavasti viimeisen puolentoista vuoden aikana itsestäni, toisista ihmisistä, kommunikoinnist, elämästä ja Jumalasta.

Japanilaista minusta ei tietenkään koskaan tule, mutta olen minäkin niitä ryhmiä löytänyt! Omasta seurakunnastani olen löytänyt paikkani. Seurakunnan toiminnassa olen kyllä ollut mukana heti tänne saavuttuani, mutta kielitaidottomuus hieman esti aluksi toisiin seurakuntalaisiin tutustumista. Nyt siellä on hyvä olla. Olen myös huomannut iloitsevani ryhmistä, joille opetan englantia ja suomea. Täällä asuvista, toisista suomalaisista, on myös tullut tärkeitä ihmisiä. Monet heistä ovat sellaisia, etten tiedä, olisinko heihin koskaan tutustunut, jos olisimme kaikki asuneet Suomessa. He ovat kaikki minua vähintään melkein kymmenen vuotta vanhempia [tai 15 vuotta nuorempia], mutta olen saanut ja oppinut heiltä paljon! Lisäksi uusin "ryhmäni" on jumppapaikkani ihmiset! Eräs libanonilainen mies kerran kehoitti minua menemään vaikka kamerakerhoon, jos haluan japanilaisiin tutustua. En mennyt kamerakerhoon, mutta huomasin, että harrastusryhmät ovat hieno mahdollisuus tutustua toisiin ihmisiin [jumppapaikasta voisi blogata joku toinen kerta lisää, tämä näkyy taas venyneen aivan mahdottomasti].

Postauksen kuvat on räpsitty viime viikolla päivänä, jolloin noin kaksi vuorokautta kestäneen sateen jälkeen näkyikin taas kirkas, sininen taivas. Ei ole ehkä ollut helppoa sopeutua yhteisölliseen, japanilaiseen kulttuuriin, mutta nyt paistaa jo aurinko [ja kohta sitten pitääkin taas palata takaisin Suomeen].

Syyspäivän tasaus

Syksy tuntuu Japanissa olevan täynnä erilaisia kansallisia vapaapäiviä. Olen huomaamattani alkanut nimittää niitä pilipalipäiviksi, koska syyt vapaapäiviin tuntuvat joskus niin kummallisilta. Kansallisiin vapaapäiviin totuttelu on täällä vienyt oman aikansa. Moneen asiaan vapaapäivät eivät uutta vuotta lukuunottamatta vaikuta mitenkään. Monet kaupat ovat auki aivan normaaliin tapaan. Sunnuntaisinkin täällä ovat kaupat, museot ynnä muut auki ja pienillä liikkeillä on sitten joku päivä viikosta vakituinen päivä, jolloin pitävät ovensa kiinni. Esimerkiksi paikka, jossa käyn jumpissa, on kiinni maanantaisin. Jos kansallinen vapaapäivä kuitenkin osuu maanantaille, on kyseinen jumppapaikka auki, ja vapaapäivä pidetään tiistaina. Samoin on monien museoiden ynnä muiden laita. Mielestäni kansallisina vapaapäivinä olisivat kyllä kaikki vapaapäivänsä ansainneet [tietysti esimerkiksi poliisien, palokunnan ja lääkärien on pakko olla töissä] ja olisi suotavaa, että perheet saisivat viettää yhdessä aikaa. Mutta yksi asia täällä näissä pilipalipäiväjärjestelyissä ilahduttaa: jos se osuu sunnuntaille, joka on yleisin vapaapäivä toimistoissa, kouluissa ynnä muissa, annetaan seuraava päivä ihmisille vapaaksi!

Eilen saatiin viettää vapaapäivää syyspäivän tasauksen kunniaksi. Minä matkustin junalla vartin verran lähisuurkaupunkiin ja menin siellä kirjakauppaan. Haahuilin ja katselin kirjoja ja lehtiä kaikessa rauhassa. Sitten hain hyllystä lähiseudun matkaoppaan, etsin sieltä kiinnostavan näköisen retkikohteen ja otin lähimmän aseman tiedot ylös kännykkääni [näin voi matkustaa pienellä budjetilla tuntemattomiin kaupunkeihin, kokeilkaapas] ja etsin info-pisteen, josta osattiin kertoa, millä metrolla perille pääsee [luulin tosin, että kyseessä oli juna-asema ja kysyin apua erään rautatieyhtiön infosta, olivat kuitenkin ystävällisiä ja opastivat käyttämään oikeaa metrolinjaa]. Loppu olikin sitten yllättävän helppoa ja metromatkan sekä puistokävelyn jälkeen löysin itseni katselemasta vanhoja noin 200-300 vuotta vanhoja japanilaisia maalaistaloja, jotka on koottu yhteen paikkaan eri puolilta Japania.

Minä voisin katsella tuollaisia vanhoja rakennuksia loputtomiin. Täällä olen oikein kaivannut vanhoja taloja, joiden läheisyydessä olen Suomessa tottunut asumaan. Japanilainen rakennuskulttuuri on ollut niin kovin erilaista kuin Suomalainen, ettei vanhoja taloja tunnu säilyneen lainkaan niin paljoa, kuin Suomessa. Katukuvassa niitä harvemmin näkee. Kostea kesä homehduttaa talot helposti ja maanjäristykset, taifuunit ja tulipalot ovat tehneet tuhojaan. Niinpä nautin nyt tästä mahdollisuudesta ja taisin alueella pari tuntia, vaikka taloja oli vain reilut kymmenkunta.

Muutamissa taloissa oli tulisijoihin sytytetty oikea tuli, josta vapaaehtoiset oppaat pitivät huolta. Kahdessakin talossa näin saman tytön tuijottaavan ja ihmettelevän tulta. Vaikka paikka oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää, jäi parhaiten mieleen tuo tulta katsovat tyttö.

Siinä hän oli kyykkysillään oli ja katseli. Ei olisi suostunut jatkamaan matkaa, vaikka isoäiti houkutteli. Välillä nousi jo ylös, kävi katsomassa höyryävää vettä, mutta palasi sitten takaisin. Katsomaan tulta.

Minä mietin, että koskahan tämä tyttö on viimeksi nähnyt elävää tulta? En ole nähnyt täällä olo aikanani yhtään takkaa. En yhtään puista tehtyä nuotiota. Kynttilöitä vain kirkossa tai suomalaisilla [tai kaupassa, mutta ei niissä liekkiä ole tietenkään kaupassa ollut]. Rannoille kyllä kokoontuu ihmisiä grillaamaan, mutta grilleissä on hiilet. Roskia joskus näkyvät ihmiset polttavan, mutta ei niihinkään suurta liekkiä yleensä pääse syttymään. Minä itsekin innostuin, kun näin ensimmäisen talon sisään sytytetyn nuotion. Talossa tuoksui savulle ja illalla nuuhkin vaatteitani: ihana, tarttuva savunhaju.

Tänään olen jatkanut tuon tytön ajattelemista samalla, kun olen lukenut järkyttäviä uutisia Suomesta. Ajatellut sitä, kuinka minä tunsin jotenkin eläväni kesälomalla, kun tiskivesi piti keittää, biojätteet käytiin heittämässä takapihan kuoppaan ja juomavesi kannettiin ulkoa vähän matkan päästä. Sitä, kuinka tulen liekit ja savunhaju saivat minut taas tuntemaan itseni oikeaksi ihmiseksi. Nykypäivänä me elämme niin kovin erilaisessa maailmassa, kuin mihin Jumala aikoinaan meidät ihmiset loi. Ihminen on keksinyt mitä ihmeellisempiä asioita elämäänsä helpottamaan. Monella käytännön asian saralla elämästä on tullut kovin helppoa. Silti muuten elämä ei enää tunnukaan monen ihmisen kohdalla kovinkaan helpolta. Elämässä ei vaikuta olevan sisältöä... Ennen elämä kokonaisuudessaan, alusta loppuun, oli enemmän läsnä. Samassa pihapiirissä synnyttiin ja kuoltiin. Osattiinko silloin kunnioittaa elämää enemmän?

En minä sano, että ennen oli kaikki hyvin ja kaikki nykyajan keksinnöt ovat huonoja. Minä vain mietin, että mitä meille ihmisille on tapahtumassa?

Internetittömyydestä

Vuokraisännältä oli jäänyt jokin johdonpätkä kiinnittämättä jonnekin [juurikin näin paljon minä ymmärrän kaikesta tietokoneisiin liittyvästä - kaikki on vaan epämääräisesti jotakin]. Tämän, ja kuukauden loman takia minä elin viiteen vuoteen pisimmän ajan ilman nettiä.

Lomalle mennessäni tiesin, ettei netti ole koko ajan käytössä. Vaan oli seuraa kuitenkin, ihmisiä joiden kanssa jutella. Oli paljon lehtiä ja kirjoja. Kaunista luontoa, jota ihailla. Ennen kaikkea olin asennoitunut siihen, ettei nettiä ole käytössä ja tiesin neljän viikon netittömyyden olevan minulle vain hyväksi. Mutta siihen en ollut varautunut, että kun lomalta saavuttuani puran kaikki kassit helteessä, järjestän ja aherran, niin sitten en saakaan palkita itseäni surffailulla netissä.

Aluksi ärsytti. Lomailuun liittynyt jokapäiväinen suomalaisseura ja ihana luonto olivat kaukana poissa. Olin kaupungissa, yksin yksiössäni. Lomalla sitä osasi aloittaa aamunsa pitkillä kahvihetkillä, välillä ihan vaan istuskellen ja kaikkea kaunista ihastellen, välillä koukuttavaa kirjaa lukien, välillä lehtiä selaillen. Kaupungissa olin tottunut aloittamaan aamuni sähköpostien tarkistuksella. Kaksi ensimmäistä aamuani pelasti hoitolapseni isän Suomesta tuomat kaksi vanhaa Hesaria. Minulle, lähes netittä kuukauden eläneelle, vanhojen lehtien uutiset olivat vielä aivan uusia. Ensimmäisenä aamuna levitin sänkyyni Hesarin ja söin aamupalaksi tuliaisiksi saamaani ruisleipää. Silloin ei internetin puuttuminen tuntunut kovinkaan vaikealta. Vaan muutamina seuraavina päiviniä tuntui. Sitten asennoinnuin taas uudelleen: nyt vain eletään ilman omaa nettiä. Tarkistetaan sähköpostit ja muu tarpeellinen toisten luona [onneksi on ystävälliset ihmiset, jotka eivät häiriinny pienestä vieraasta] ja muutoin ollaan ilman. Hyvin se lopulta meni. Monessa asiassa on kyse asennoitumisesta: harmittelenko osaani, vai päätänkö elää niillä eväin, mitä annetaan.

Nykypäivänä moni asia pitää kyllä hoitaa netissä. Suomeen paluuseeni on vielä lähes neljä kuukautta aikaa, mutta paluuseen liittyviä asioita on jo pitänyt alkaa järjestellä. Monet asiat hoituvat kyllä helposti - kunhan vain on internetti. Yhtään tärkeää asiaa ei kuitenkaan ole jäänyt hoitamatta - kun on käynyt netissä, on pitänyt priorisoida. Loppujen lopuksi minun tulee käytettyä aikaa netisä moniin turhiin asioihin. En esimerkiksi ole varmasti jäänyt mistään paitsi, kun en ole saanut lukea uutisia BB-talosta [näistä olen kyllä kuullut sitten muilta]. Sen sijaan olen ajatellut paljon, lukenut monta kirjaa ja katsonut vanhoja suomalaisia leffoja [mustavalkoisia ja niin ihanan harmittomia].

Luulempa myös jatkavani netittömiä aamujani. Vaikka ne aluksi kaupunkioloissa ärsyttivätkin, huomasin päiväni lähtevän paljon paremmin käyntiin niin. Hiljaa istuskellen ja ihmetellen; Martti Lutherin hartauskirjan, aamupalan ja kahvikupin kanssa. Sähköpostit sun muut voivat odottaa iltapäivää, kun kerran viime ajat ovat voineet odottaa välillä useita päiviäkin. Ja niistä todella tärkeistä asioista olen saanut kuulla heti, kiitos Suomesta tuomani 3G kännykän ja ystävien, jotka tietävät, että haluan toki heti kuulla [ja päästä mukaan iloitsemaan!] uudesta työpaikasta, avomiehen järjestämästä yllätysmatkasta, hääsuunnitelmista tai kiinnostavasta uudesta tuttavuudesta. Kännykkä ja sen mahdollistamat tekstiviestit äidiltä ja ystäviltä auttoivat myös silloin, kuin joinakin iltoina tuntui iltamyöhään siltä, että olen aivan maailmasta eristetty ja niin kovin yksin.