11 yötä jouluun

Minä pakkaan kohta laukut, pesen ikkunat [koska nyt on sopiva ilma siihen] ja lähden sitten kaverini Main luokse kyläilemään! Me tapasimme lähes kuusi vuotta sitten Brasiliassa. Olimme molemmat vaihto-oppilaita ja Rotary-piirimme järjestivät yhteisen matkan Koillis-Brasiliaan. Vaihto-oppilaita oli noin 70, mutta minä olin ainut suomalainen. Toisten hengaillessa maamiehiensä kanssa minä löysin oman paikkani japanilaisten joukosta. Olin jo aiemmin tutustunut pariin oman piirini japanilaisvaihtariin ja heidän kauttaan tutustuin sitten moniin muihinkin. Kuten Maihin. Reissun jälkeen emme hänen kanssa pitäneet mitään yhteyttä, mutta kun hän sai toiselta entiseltä japanilaisvaihtarilta kuulla minun olevan Japanissa, hän laittoi heti sähköpostia ja sanoi, että meidän pitää tavata!

Nämä kuvat ovat viime reissultani, helmikuulta. Nyt pyysi tulemaan vielä uudestaa kylään ennen lähtöä. Kun äiti ja isäkin tykkäsivät. Äiti oli käskenyt kysyä, mitä ruokaa haluaisin syödä, hän kokkaa...

Oikeasti ei olisi aikaa lähteä kahdeksi yöksi pois. Ja toisaalta, aika on juuri sopiva! Hyvä päästä pakenemaan joulu- ja lähtövalmisteluita hetkeksi. Olemaan vaan ja puhumaan sekaisin portugalia, englantia ja japania.

12 yötä jouluun

Läksiäislahjoja on alkanut sadella. Ovat muuten huomanneet, että tykkään vaaleanpunaisesta. Lupasin näyttää teille paremmin keskiviikkona eräältä seurakuntalaiseltani saamani lahjan... Otin yöllä kotiintullessani jo kuvia, ajattelin samantien laittaa teille nähtäväksi. Vaan empä voinutkaan, kun totesin, että tähän tarvitaan ääntäkin, enkä halunnut ohuiden seinien takana asuvaa naapuriani häiritä. Auringonpaisteessa olisi kyllä saanut muutenkin kauniimmat kuvat, mutta enhän minä malttanut lahjani kanssa odottaa seuraavaan aamuun! Siis muutama pimeässä otettu kuva ja yksi päivänvalossa pienellä pokkarikamerallani kuvattu video.

Hitaammin...

Täälläpäin ihmisillä tuntuu olevan usein kiire. En todellakaan muista nähneeni Suomessa ihmisiä niin paljon juoksemassa, kuin täällä (toisaalta Suomessa näkee muutenkin vähemmän ihmisiä kuin täällä). He juoksevat bussiin, junaan, kotiin, päiväkodille, autolta, autolle... Kiire tarttuu helposti. Kun näen suojatien liikennevalojen alkavan vilkkua sinistä valoa [täällä se tosiaan on sininen], laitan juoksuksi. Useimmiten sitä kyllä ehtisi niitä seuraaviakin sinisiä valoja odottamaan, mutta sitä vaan tulee juostua...

Joskus on hyvä ottaa vähän hitaammin. Kuukausi takaperin tein kävelylenkkini kameran kanssa. Tuota puuta kuvatessani pysähtyi eräs rouva autollaan kohdalleni. Autossa oli kauniit pitsireunaiset päällysteet istuimissa ja rouva kertoili kauniista puusta. Puoliakaan en ymmärtänyt, mutta ilahduin kuitenkin. Kaipaan Suomeen keskelle metsää lenkkeilemään, mutta Suomessa taitaa silti vähäsen tulla ikävä näitä lenkkimaisemia. Nytkin tekisi mieli ulos, mutta siellä sataa vettä... Ehkä huomenna sitten taas.

Väriä elämään

Siitä minä täällä pidän, että nämä käyttävät lempivärejäni muuhunkin kuin lasten vaatteisiin. Asuin kerran Suomessa muka-vaaleanpunaisessa talossa. Kerrostalon ensikertaa nähdessäni en edes huomannut sen väriä, niin haalea se oli. Nyt ihailen vaaleanpunaisia taloja, rappuja, tikapuita, päiväkoteja, busseja, betoniautoja ja vaikka mitä.