10 yötä jouluun

Tässä erään rautatieaseman joulukoristelua! Tämä maahan ei ole kristitty maa [ja siksi minäkin täällä olen!], mutta joulua silti vähän juhlitaan. Nuoret parit mieltävät sen kuulemma "rakkauden juhlaksi", ja silloin voi söpöstellä tyttö- tai poikaystävän kanssa. On kuulemma hyvää aikaa sinkkupojillekin, kun tytöt käyvät epätoivoisiksi ja haluaisivat löytää jonkun ennen joulua. Näin kertoi eräs Main kaveri minulle.

Joulukoristeita alkoi ilmestyä näkyville 1.11, eli heti kun Halloweenista päästiin. Pois ne otetaan 25.12, heti kun joulukakku on syöty. Raivataan tilaa uuden vuoden koristeille... Uusi vuosi onkin tärkein juhla japanilaisille. Silloin keräännytään perheen kanssa jonkun kotiin ja ollaan vaan. Perinteinen uuden vuoden ruoka on ollut simppeliä ja etukäteen valmistettavissa, ettei äidinkään tarvitsisi viettää vuodenvaihdetta keittiössä! 1.1. on joka paikassa hiljaista. Ihmiset käyvät temppeleissä, mutta kaikki kaupat (lukuun ottamatta joitakin supermarketteja) on suljettu. Paikallinen Ikeakin sulkee ovensa vuoden aikana vain 1.1. Uuden vuoden jälkeen tulee sitten ystävänpäiväkrääsä, sitten white day (ystävänpäivänä tytöt antavat pojille suklaata ja kuukauden päästä white day:na pojat antavat vastalahjasuklaat), lastenpäivä, äitienpäivä, isänpäivä, kuolleiden muistopäivä... You name it.

[Tämä on tallennettu lauantaina ilmestynee teille sunnuntaina, jolloin on tuo 10 yötä jouluun. Minä huitelen silloin jossakin Main kanssa. Tai jos tämä ilmestyy yöllä -en oikein ota selvää noista julkaisuajoista- nukun heidän vierashuoneessaan, jonka ikkunasta on viime postauksen ensimmäinen kuva napsaistu. Tällä kertaa ei taida kuitenkaan näkyä lunta...]

12 yötä jouluun

Läksiäislahjoja on alkanut sadella. Ovat muuten huomanneet, että tykkään vaaleanpunaisesta. Lupasin näyttää teille paremmin keskiviikkona eräältä seurakuntalaiseltani saamani lahjan... Otin yöllä kotiintullessani jo kuvia, ajattelin samantien laittaa teille nähtäväksi. Vaan empä voinutkaan, kun totesin, että tähän tarvitaan ääntäkin, enkä halunnut ohuiden seinien takana asuvaa naapuriani häiritä. Auringonpaisteessa olisi kyllä saanut muutenkin kauniimmat kuvat, mutta enhän minä malttanut lahjani kanssa odottaa seuraavaan aamuun! Siis muutama pimeässä otettu kuva ja yksi päivänvalossa pienellä pokkarikamerallani kuvattu video.

Avoimet ovet.

Tänään oli avointen ovien päivä paikallisella alakoululla. Alakoulu on vasta kymmenisen vuotta vanha, Koben suuren maanjäristyksen jälkeen asutetulle tekosaarelle rakennettu. Tervetuloa tutustumaan!

Arvatkaapa, millainen ilma oli tänään? Jokaisella luokalla on oma sateenvarjotelineensä. Ja kenkätelineet. Ulkokengät vaihdetaan heti eteisessä sisäkenkiin. Naulakoita ei ole. Talvella takin saattaa usein joutua jättämään päällensä, koska sisällä on usein sama lämpötila kuin ulkonakin.

Tuuletus hoituu ovet ja ikkunat avaamalla. Myös liikuntasalissa.

Lasten askelten töminä liikuntasalissa oli yksi ainoita asioita, joka sai muistelemaan omia ala-asteaikoja.

Alhaalla oikealla ekaluokkalaisten luokat. Kaikkissa luokissa on vain kolme seinää. Voitte kuvitella, miltä kuulostaa, kun neljä ykkösluokkaa opiskelee yhtäaikaa ja kaikki luokat ovat saman käytävän varrella, eikä seiniä käytävän ja luokkien välillä ole...

Tavaroita on paljon ja kaikki pitää nimikoida, aina jokaista yksittäistä värikynää myöden. Lokerikkoja, kasseja ja pusseja riittää.

Tässä säilytyksessä ruokajärjestäjien tarvitsemat maskit sun muut. Järjestäjät hakevat ruuan keittiöstä ja kaikki syövät omassa luokassaan.

Kuvaamataidossa tarvittavia välineitä.

Reppuja (tässä perinteiset värit: tytöllä punainen ja pojalla musta; nykyisin saatavana myös pinkkinä, ruskeana, mintunvihreänä ja niin edelleen...). Yllä soittimet, joilla joku naapurieni lapsista tällä hetkellä harjoittelee soittamaan Puff lohikäärmettä! "Puhallettava minipiano", mikähän se on suomeksi? Bongatkaa hyllyiltä myös juomapulloja; jokaisella lapsella on oma juomapullo mukanaan koulussa, sisältönä useimmiten vihreää teetä! Kesällä kylmää, talvella lämmintä.

Matikkalaatikot.

Siivousrättejä ja kukkienkastelupulloja. Lapset siivoavat itse koulun (joka päivä on siivoushetki, jolloin osa oppilaista siivoaa omaa luokkaa ja osa oppilaista yleisiä tiloja). Vuosittain (ainakin parilla ekalla luokalla) kasvatetaan koulussa kasvi, joka kesälomallal tuodaan kotiin, jossa sen kasvua sitten seurataan...

Meikäläisittäin perinteisempää koulutyöskentelyä. Ensimmäisen luokan matematiikan tunti!

Koulutaipaleen aluksi opiskellaan kaksi tavukirjoitusta; hiraganat ja katakanat. Niiden jälkeen siirrytäänkin kiinalaisperäisiin sanamerkkeihin, joita alakoulun aikana ehditään opiskella noin tuhat! Tässä ekaluokkalaisten ensimmäisiä sanamerkkejä.

Onsenissa

Näissä maisemissa kävin kylpemässä kesälomalla kolmeen kertaan. Paikka oli pieni onsen, kylpylä, järven rannalla. Siellä oli vain yksi allas, joka oli ulkotiloista. Harvoin ketään muita asiakkaita ja näkymä vuorten keskellä sijaitsevalle järvelle! Eilen kävin taas onsenissa, mutta koska useimmissa kylpylöissä ei voi kuvata, ovat kuvat siis kesältä. Usein kyllä onsenissa harmittelen valokuvaamisen mahdottomuutta! Ne ovat usein niin kovin kauniita paikkoja. Filmille haluaisin myös ikuistaa kaikenikäiset naiset ja tytöt, jotka altaiden reunalla istuskelevat ja juttelevat niin rentoutuneen näköisinä.

Japanilaisista onseneista en millään haluaisi luopua sitten parin kuukauden päästä, kun matkustan Suomeen. Ikävöin edelleenkin saunaa silloin tällöin, mutta kuumasta kylvystä omassa kylpyammeessa ja sitten yleisistä kylpypaikoista sekä luonnon veden voimin toimivista onsen-kylpylöistä on tullut minulle paikkoja, jossa todella rentoutuu.

Vesi onseneissa on kuumaa, yleensä vähintään 40-asteista. Naisille ja miehille on omat puolensa ja kylpylässä ollaan aina alasti. Ennen kylpyyn menoa peseydytään hyvin puhtaaksi varpaista päälakeen asti. Kylvyssä ei uida, vaan istuskellaan kaikessa rauhassa.

Annetaan lihasjännitysten raueta. Nautitaan. Rentoudutaan.

Eniten pidän näistä vanhoista paikoista. Niissä voisin istuskella loputtomiin. Ensin kuumassa kylvyssä. Sitten altaan reunalla vuori-ilmaa hengittäen. Ja taas kuumassa vedessä.

Modernimmissa paikoista löytyy esimerkiksi sähkökylpyjä [vedessä istuskellessa voi nauttia (?) sähköiskuista] ja saunoja, joissa on telkkari. Saunat tuntuvat yleisesti ottaen suomalaisittan joko vilpoisilta tai kuivilta. Jos kiuaskin on suomalainen, löytyy usein kyltti, ettei vettä saa heittää. Yhdestä paikasta löysin kuitenkin "finrando-sauna":n, eli suomalaisen saunan. Sielläkään ei saanut heittää vettä, mutta aika ajoin saunan valaistus himmeni, kiukaan ylle syttyivät spotti-valot ja katosta suihkutettiin hieman vettä kiukaalle. Siellä olisin voinut viettää tuntikausia... kerrankin kunnon sauna! Samalla kun voivottelen huonoja saunoja, mietin kyllä jo, että kuinka vilpoisilta mahtavatkaan tuntua suomalaiset porealtaat näiden kuumien kylpyjen jälkeen?

Vaikeinta tänne totuttelussa

Malla kysyi jo ajat sitten, että mikä on ollut mielestäni vaikeinta sopeutumisessa Japaniin suomalaisena. Lupasin palata asiaan, mutta yllättäen tässä onkin taas sitten kestänyt... Välillä minusta tuntuu, että olen kova lupailemaan kaikkea, ja sitten ne jutut kuitenkin jäävät. Täytyy ottaa oikein tavoitteekseen pysyä paremmin lupaustensa takana! [tai olla lupailematta turhan paljoa!]

Vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen, kulttuurishokki ja vieraat kulttuurit ylipäätänsäkään ovat aihe, josta voisin puhua tunti kaupalla! Olen aikaisemmin viettänyt vuoden vaihto-oppilaana Brasiliassa, joten japanilainen kulttuuri on jo toinen vieras kulttuuri, johon olen yrittänyt sopeutua. Brasilian vuosi on varmasti auttanut tänne sopeutumisessa, koska jo etukäteen minulla oli kokemusta siitä, miltä tuntuu elää vieraassa kulttuurissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta Brasilian vuodestani on muuten se, että Brasiliassa ollessani kaksi ihmistä, joille tunnuin parhaiten pystyväni asioistani kertomaan, olivat kaksi JAPANILAISTA vaihto-oppilasta... Vaihtarimatkoilla viihdyin muutenkin parhaiten japanilaisten kanssa; en todellakaan tuntenut samanlaista yhteyttä monien äänekkäiden ja huippu-sosiaalisten vaihtareiden kanssa kuin herttaisten ja ystävällisten japanilaisten kanssa.

Olin etukäteen kuullut, että Japanissa ei kuitenkaan ole välttämättä kovin yksinkertaista päästä tutustumaan japanilaisiin ihmisiin. Silti sitä jotenkin ehkä pienesti ajatteli, että kyllähän MINÄ nyt sosiaalisena ihmisenä heihin tutustun, sanakirja käteen vaan niin kuin Brasiliassakin... No, sain huomata, että eipähän pidä luulla liikoja itsestään! Olen loppujen lopuksi hyvin ujo monissa tilanteissa. Eikä aina oma tahto yksin riitä! Täällä ollan hyvin yhteisökeskeisiä. Arvosi määrittyy hyvin paljon sen mukaan, mihin ryhmään kuulut. Mihin perheeseen kuulut? Entä sukuun? Missä opiskelet [opiskelupaikat eivät todellakaan ole kaikki samanarvoisia!]? Missä käyt työssä? Milloin olet aloittanut työpaikallasi? Missä ryhmäsä harrastat? Mitä lastentarhaa lapsesi käy? Ja niin edelleen... Ei ole helppoa aloittaa aivan "nollasta", lähes ryhmättömänä. Ja kielitaidottomana. Vaihtarina ollessani minulla oli yhteinen kieli japanilaisten kanssa [portugali] ja se yhteinen ryhmä [oltiin kaikki vaihtareita]. Ja kun minun mittapuullani kaikki ihmiset ovat erilaisuudessaankin samanarvoisia yksilöitä, tuntuu vaikealta hahmottaa toisten tapaa arvottaa ihminen ryhmänsä perusteella.

Ihan muutaman kerran on harmittanut, kun on istunut jossain puistossa hoitolapsen / -lapsien kanssa. Puistossa saattaa olla paikallisia äitejä lapsineen, mutta harvemmin minulle juttelivat. Minä en ole japanilainen. En edes äiti. Ja vaatetuskin oli toista luokkaa, ei ollut korkokenkiä ja minifarkkuja talvikylmällä, vaan jotkut ulkoiluvaatteet. Ei tarvitse kauaa miettiä, kuka ei kuulu joukkoon!

Piti sitten opetella olemaan yksin. Asuinkin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin! Aina ennen oli ollut perhe tai kämppis / kämppiksiä vähintään samaa keittiötä jakamassa. Siispä siihen yksinäisyyteen totuttelu on ollut minulle kaikkein haasteellisinta. Olen tottunut siihen, että harvemmin edes olen kotona [olen kuullut valitusta aiheesta hyvin monta vuotta]. Nyt kun vihdoin vietin paljon aikaa kotona, ei enää ollutkaan ketään, joka olisi minun kotona halunnut olevan!

No, puolitoista vuotta on kulunut. Ja arvatkaa mitä? Viihdyn kotona! Yksin eläminen on opettanut paljon hyviä asioita. Tietysti se on taas entisestään opettanut arvostamaan ihania ystäviä ja perhettä Suomessa. On ollut hienoa [jälleen kerran] että tosiystävät eivät katoa minnekään, vaikka minä maailmalla huitelenkin. Mutta parasta on ehkä se, että tämä elämän rauhoittaminen on antanut aikaa sille, että on opetellut pitämään itsestään parempaa huolta. Tulee liikuttua paljon enemmän. Syötyä säännöllisemmin ja terveemmin. Vuoden alusta aloitin myös Raamattu läpi vuodessa -lukuprojektin ja se on tehnyt hyvää. Olen oppinut valtavasti viimeisen puolentoista vuoden aikana itsestäni, toisista ihmisistä, kommunikoinnist, elämästä ja Jumalasta.

Japanilaista minusta ei tietenkään koskaan tule, mutta olen minäkin niitä ryhmiä löytänyt! Omasta seurakunnastani olen löytänyt paikkani. Seurakunnan toiminnassa olen kyllä ollut mukana heti tänne saavuttuani, mutta kielitaidottomuus hieman esti aluksi toisiin seurakuntalaisiin tutustumista. Nyt siellä on hyvä olla. Olen myös huomannut iloitsevani ryhmistä, joille opetan englantia ja suomea. Täällä asuvista, toisista suomalaisista, on myös tullut tärkeitä ihmisiä. Monet heistä ovat sellaisia, etten tiedä, olisinko heihin koskaan tutustunut, jos olisimme kaikki asuneet Suomessa. He ovat kaikki minua vähintään melkein kymmenen vuotta vanhempia [tai 15 vuotta nuorempia], mutta olen saanut ja oppinut heiltä paljon! Lisäksi uusin "ryhmäni" on jumppapaikkani ihmiset! Eräs libanonilainen mies kerran kehoitti minua menemään vaikka kamerakerhoon, jos haluan japanilaisiin tutustua. En mennyt kamerakerhoon, mutta huomasin, että harrastusryhmät ovat hieno mahdollisuus tutustua toisiin ihmisiin [jumppapaikasta voisi blogata joku toinen kerta lisää, tämä näkyy taas venyneen aivan mahdottomasti].

Postauksen kuvat on räpsitty viime viikolla päivänä, jolloin noin kaksi vuorokautta kestäneen sateen jälkeen näkyikin taas kirkas, sininen taivas. Ei ole ehkä ollut helppoa sopeutua yhteisölliseen, japanilaiseen kulttuuriin, mutta nyt paistaa jo aurinko [ja kohta sitten pitääkin taas palata takaisin Suomeen].

Syyspäivän tasaus

Syksy tuntuu Japanissa olevan täynnä erilaisia kansallisia vapaapäiviä. Olen huomaamattani alkanut nimittää niitä pilipalipäiviksi, koska syyt vapaapäiviin tuntuvat joskus niin kummallisilta. Kansallisiin vapaapäiviin totuttelu on täällä vienyt oman aikansa. Moneen asiaan vapaapäivät eivät uutta vuotta lukuunottamatta vaikuta mitenkään. Monet kaupat ovat auki aivan normaaliin tapaan. Sunnuntaisinkin täällä ovat kaupat, museot ynnä muut auki ja pienillä liikkeillä on sitten joku päivä viikosta vakituinen päivä, jolloin pitävät ovensa kiinni. Esimerkiksi paikka, jossa käyn jumpissa, on kiinni maanantaisin. Jos kansallinen vapaapäivä kuitenkin osuu maanantaille, on kyseinen jumppapaikka auki, ja vapaapäivä pidetään tiistaina. Samoin on monien museoiden ynnä muiden laita. Mielestäni kansallisina vapaapäivinä olisivat kyllä kaikki vapaapäivänsä ansainneet [tietysti esimerkiksi poliisien, palokunnan ja lääkärien on pakko olla töissä] ja olisi suotavaa, että perheet saisivat viettää yhdessä aikaa. Mutta yksi asia täällä näissä pilipalipäiväjärjestelyissä ilahduttaa: jos se osuu sunnuntaille, joka on yleisin vapaapäivä toimistoissa, kouluissa ynnä muissa, annetaan seuraava päivä ihmisille vapaaksi!

Eilen saatiin viettää vapaapäivää syyspäivän tasauksen kunniaksi. Minä matkustin junalla vartin verran lähisuurkaupunkiin ja menin siellä kirjakauppaan. Haahuilin ja katselin kirjoja ja lehtiä kaikessa rauhassa. Sitten hain hyllystä lähiseudun matkaoppaan, etsin sieltä kiinnostavan näköisen retkikohteen ja otin lähimmän aseman tiedot ylös kännykkääni [näin voi matkustaa pienellä budjetilla tuntemattomiin kaupunkeihin, kokeilkaapas] ja etsin info-pisteen, josta osattiin kertoa, millä metrolla perille pääsee [luulin tosin, että kyseessä oli juna-asema ja kysyin apua erään rautatieyhtiön infosta, olivat kuitenkin ystävällisiä ja opastivat käyttämään oikeaa metrolinjaa]. Loppu olikin sitten yllättävän helppoa ja metromatkan sekä puistokävelyn jälkeen löysin itseni katselemasta vanhoja noin 200-300 vuotta vanhoja japanilaisia maalaistaloja, jotka on koottu yhteen paikkaan eri puolilta Japania.

Minä voisin katsella tuollaisia vanhoja rakennuksia loputtomiin. Täällä olen oikein kaivannut vanhoja taloja, joiden läheisyydessä olen Suomessa tottunut asumaan. Japanilainen rakennuskulttuuri on ollut niin kovin erilaista kuin Suomalainen, ettei vanhoja taloja tunnu säilyneen lainkaan niin paljoa, kuin Suomessa. Katukuvassa niitä harvemmin näkee. Kostea kesä homehduttaa talot helposti ja maanjäristykset, taifuunit ja tulipalot ovat tehneet tuhojaan. Niinpä nautin nyt tästä mahdollisuudesta ja taisin alueella pari tuntia, vaikka taloja oli vain reilut kymmenkunta.

Muutamissa taloissa oli tulisijoihin sytytetty oikea tuli, josta vapaaehtoiset oppaat pitivät huolta. Kahdessakin talossa näin saman tytön tuijottaavan ja ihmettelevän tulta. Vaikka paikka oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää, jäi parhaiten mieleen tuo tulta katsovat tyttö.

Siinä hän oli kyykkysillään oli ja katseli. Ei olisi suostunut jatkamaan matkaa, vaikka isoäiti houkutteli. Välillä nousi jo ylös, kävi katsomassa höyryävää vettä, mutta palasi sitten takaisin. Katsomaan tulta.

Minä mietin, että koskahan tämä tyttö on viimeksi nähnyt elävää tulta? En ole nähnyt täällä olo aikanani yhtään takkaa. En yhtään puista tehtyä nuotiota. Kynttilöitä vain kirkossa tai suomalaisilla [tai kaupassa, mutta ei niissä liekkiä ole tietenkään kaupassa ollut]. Rannoille kyllä kokoontuu ihmisiä grillaamaan, mutta grilleissä on hiilet. Roskia joskus näkyvät ihmiset polttavan, mutta ei niihinkään suurta liekkiä yleensä pääse syttymään. Minä itsekin innostuin, kun näin ensimmäisen talon sisään sytytetyn nuotion. Talossa tuoksui savulle ja illalla nuuhkin vaatteitani: ihana, tarttuva savunhaju.

Tänään olen jatkanut tuon tytön ajattelemista samalla, kun olen lukenut järkyttäviä uutisia Suomesta. Ajatellut sitä, kuinka minä tunsin jotenkin eläväni kesälomalla, kun tiskivesi piti keittää, biojätteet käytiin heittämässä takapihan kuoppaan ja juomavesi kannettiin ulkoa vähän matkan päästä. Sitä, kuinka tulen liekit ja savunhaju saivat minut taas tuntemaan itseni oikeaksi ihmiseksi. Nykypäivänä me elämme niin kovin erilaisessa maailmassa, kuin mihin Jumala aikoinaan meidät ihmiset loi. Ihminen on keksinyt mitä ihmeellisempiä asioita elämäänsä helpottamaan. Monella käytännön asian saralla elämästä on tullut kovin helppoa. Silti muuten elämä ei enää tunnukaan monen ihmisen kohdalla kovinkaan helpolta. Elämässä ei vaikuta olevan sisältöä... Ennen elämä kokonaisuudessaan, alusta loppuun, oli enemmän läsnä. Samassa pihapiirissä synnyttiin ja kuoltiin. Osattiinko silloin kunnioittaa elämää enemmän?

En minä sano, että ennen oli kaikki hyvin ja kaikki nykyajan keksinnöt ovat huonoja. Minä vain mietin, että mitä meille ihmisille on tapahtumassa?

Urheilujuhlaa

Meidän ala-asteemme osallistui joka vuosi urheilukisoihin, jotka käytiin kolmen kyläkoulun kesken. Sitä ennen koulussa pidettiin karsinnat ja parhaat pääsivät edustamaan koulua. Minä en niissä kisoissa edustanut. Vai juoksinkohan kerran jonkun pitkänmatkan kisan, johon sai osallistua kuka tahansa? Vasta lukiossa tuntuivat löytyvän nekin liikuntalajit, joista pidän. Voimistelua inhosin ammattikorkeakoulun toiseen syksyyn asti. Silloin meillä oli viikon verran sirkuskoulua, jossa jokainen pääsi mukaan omilla taidoillaan. Ei haitannut, vaikkei kaikkia akrobatia-temppuja osannutkaan. Ne, joiden kuperkeikat eivät niin hyvin onnistuneet, saivat lyödä homman leikiksi ja esittää pellehyppyjä. Silloin naurettiin, tehtiin yhdessä, pidettiin hauskaa. Jotakin samaa oli eilisessä paikallisten ylä- ja alakoulun urheilujuhlassa. Siihen minäkin olisin voinut osallistua!

Syksyisin Japanissa luetaan paljon ja otetaan rennosti. Ja urheillaan, liikutaan, urheillaan... Kaikissa päiväkodeissa ja kouluissa aina lukioihin asti pidetään omat urheilujuhlat, undookai. Viime vuonna pääsin seuraamaan yhden päiväkodin juhlia. Silloin vähän ärsytti, kun aivan pienetkin lapset pistettiin marssimaan jonoissa ja meininki muistutti hetkittäin armeijaa. Mutta eilinen kahden koulun undokai oli mukava tapahtuma. Vanhemmat ja sukulaiset istuivat kentän reunoilla katsomassa lapsien kisoja ja esityksiä. Ja näissä kisoissa kaikki kilpailivat ja esiintyivät. Lapset oli jaettu neljään joukkueeseen: punaisiin, keltaisiin, sinisiin ja valkoisiin. Lapset kilpailivat aina omaan ikäryhmäänsä kuuluvia vastaan, mutta pisteitä kerättiin yhteen pottiin.

Näissä kisoissa KAIKKI pääsivät osallistumaan. Viestiin ei valittu ryhmän parhaita, vaan jokainen juoks - lukuunottamatta pyörätuolissa istunutta poikaa; hän rullasi pyörätuolillaan hieman pienennetyn matkan. Kaikki myös tanssivat luokkiensa kanssa ja vanhemmat oppilaat tekivät pyramideja ja voimistelujuttuja. Juoksun lisäksi oli muun muassa pallonheittoa, lakinsieppausta ja hännänryöstöä. Kaikki tehtiin joukkueissa. Myös vanhemmat pääsivät vetämään köyttä ja jumppaamaan lasten kanssa [jumppaa olisi pitänyt katsoa ja harjoitella etukäteen televisiosta tulevan ohjelman mukana]. Kaikesta välittyi hauskuus, yhdessä tekemin ilo ja joukkuehenki.

Kuusi tuntia helteessä... moni katsojakin siinä jo väsähti, mutta lapset jaksoivat painaa loppuun asti. Ja voi niitä onnellisia ilmeitä ja hyvää mieltä tapahtuman jälkeen! Tosin minulla oli ilo saatella kotiin kaksi voittajajoukkueen jäsentä, mikä saattaa vaikuttaa iloisuuteen ja hyvään mieleen. Vaan vakuuttelivat loppupuheissa ne hävinneidenkin joukkueiden edustajat, että hauskaa oli ja ensi vuonna yritetään sitten vaan entistä kovemmin.

Urheilukatsaus

Perjantaina oli baseball-peli. Olin kuullut tarinoita lajin suosiosta täällä. Nähnyt faneja palaamasta stadionilta sankoin joukoin. Kuullut juttua hyvästä tunnelmasta juuri meidän stadionillamme. Siksi myös minä, joka en basebalista mitään ymmärrä, halusin päästä kerran tuota peliä katsomaan. En silti osannut odottaa niin hyvää tunnelmaa, kuin mitä sain kokea.

Ihmisiä oli paljon ja meteliä oli paljon. Jokaiselle kotijoukkueen pelaajalle oli oma kannustuslaulunsa, jota laulettiin pelaajan tullessa lyömään. Eivät kaikki katsojat lauluja osanneet, mutta moni. Meidän takanemme istui sopivasti joukko miehiä, jotka lauloivat joka kerta mukana. Muutamissa lauluissa lauloin minäkin jo lopussa mukana! Ainakin vähän. Tosin luultavasti vähän väärin, mutta sitä nyt ei siinä metelissä kukaan varmasti kuullut.

Vierasjoukkueen tullessa lyömään kuului vähän mekkala heidän kannattajiensa istumapaikoilta. Muutoin ihmiset hiljenivät. Kävivät vessassa, herkuttelivat. Välillä unohdin, että peli on käynnissä, niin hiljaiselta tuntui verrattuna kotijoukkueen lyöntivuoroon.

Seitsemännen vuoroparin aikana, vierasjoukkueen lyöntivuoron päätyttyä, päästivät kaikki ihmiset [lukuunottamatta minua, joka pelkää ilmapalloja] ilmapalloja ilmaan. Siis puhalsivat täyteen, eivät solmineet ja päästivät ilmat pihalle. Kaunista se oli. Mutta ei kovin hyväksi ilmapalloja pelkäävälle. No, menihän se siedätyshoidosta. On kuulemma tämän stadion erikoisuus ja näin tehdään aina.

Voisi olla montaa mieltä moisen pelin hyödyllisyydestä. Krääsää oli reilusti myytävänä ja kovanluokan bisnestä taitaa olla. Itse peli ei ole niin kovin kiinnostava, juoksuja saatiin tässä kyseisessä pelissä aikaiseksi kolme kappaletta [me voitimme]. Mutta se tunnelma... Japanilaiset, joita olen tottunut näkemään hiljaisina ja hillittyinä, kannustavat, laulavat ja riemuitsevat. Joten voisin vaikka mennä toistekin...