Urheilukatsaus

Perjantaina oli baseball-peli. Olin kuullut tarinoita lajin suosiosta täällä. Nähnyt faneja palaamasta stadionilta sankoin joukoin. Kuullut juttua hyvästä tunnelmasta juuri meidän stadionillamme. Siksi myös minä, joka en basebalista mitään ymmärrä, halusin päästä kerran tuota peliä katsomaan. En silti osannut odottaa niin hyvää tunnelmaa, kuin mitä sain kokea.

Ihmisiä oli paljon ja meteliä oli paljon. Jokaiselle kotijoukkueen pelaajalle oli oma kannustuslaulunsa, jota laulettiin pelaajan tullessa lyömään. Eivät kaikki katsojat lauluja osanneet, mutta moni. Meidän takanemme istui sopivasti joukko miehiä, jotka lauloivat joka kerta mukana. Muutamissa lauluissa lauloin minäkin jo lopussa mukana! Ainakin vähän. Tosin luultavasti vähän väärin, mutta sitä nyt ei siinä metelissä kukaan varmasti kuullut.

Vierasjoukkueen tullessa lyömään kuului vähän mekkala heidän kannattajiensa istumapaikoilta. Muutoin ihmiset hiljenivät. Kävivät vessassa, herkuttelivat. Välillä unohdin, että peli on käynnissä, niin hiljaiselta tuntui verrattuna kotijoukkueen lyöntivuoroon.

Seitsemännen vuoroparin aikana, vierasjoukkueen lyöntivuoron päätyttyä, päästivät kaikki ihmiset [lukuunottamatta minua, joka pelkää ilmapalloja] ilmapalloja ilmaan. Siis puhalsivat täyteen, eivät solmineet ja päästivät ilmat pihalle. Kaunista se oli. Mutta ei kovin hyväksi ilmapalloja pelkäävälle. No, menihän se siedätyshoidosta. On kuulemma tämän stadion erikoisuus ja näin tehdään aina.

Voisi olla montaa mieltä moisen pelin hyödyllisyydestä. Krääsää oli reilusti myytävänä ja kovanluokan bisnestä taitaa olla. Itse peli ei ole niin kovin kiinnostava, juoksuja saatiin tässä kyseisessä pelissä aikaiseksi kolme kappaletta [me voitimme]. Mutta se tunnelma... Japanilaiset, joita olen tottunut näkemään hiljaisina ja hillittyinä, kannustavat, laulavat ja riemuitsevat. Joten voisin vaikka mennä toistekin...