Tuota tilkkupeittoa ja ennen kaikkea nojatuolia, jonka päälle tuon laitoimme. Nojatuolin oma kangas oli aikoinaan ollut kaunis, mutta nyt näytti paremmalta tilkkupeiton kanssa. Siinä istuin monta iltaa. Istuin ja ihmettelin. Join teetä ja luin. Lomalla tuli luettua seitsemän kirjaa. Oli hömppää ja ei-niin-hömppää. Sitä tuolia on ikävä. Kun palaan Suomeen, minun on saatava jonkinlainen nojatuoli. Toivottavasti en joudu asumaan soluasuntoon, sillä sinne ei oikein taida nojatuolia mahdutettua.
Tätä järveä ja vuoria. Vesi oli kirkasta ja juuri sopivan lämpöistä. Vuorilla oli ihana kävellä. Onneksi täällä kodin lähelläkin on toki vuoria, mutta niille pääsy ei ole niin helppoa kuin lomalla oli. Silloin oltiin aina vuorella.
Eläimiä. Luoja on luonut meille paljon kaunista katseltavaa ja ihmeteltävää! Aivan kaikkia eläimiä ei ole ikävä. Kuten hyppy-heikkejä; kummallisia vintiöitä, jotka hyppivät karkuun, kun niitä yritti pyydystää. En tiedä otusten oikeaa nimeä, niitä vaan kutsuvat kokeneet lomapaikassamme lomailleet hyppy-heikeiksi. Meillä niitä riitti, taisi olla pesä jossakin, kun pikku-heikkejäkin näkyi usein. Eräänä aamuna pääsimme myös ihmettelemään isoa hämähäkin seittiä. Minä en onneksi päässyt näkemään seitin tekijää; kesäkämppis oli yksin kotona kun se ryömi ulos jostakin piilostaan. Oli ollut nyrkkini kokoinen! Pelkkä valokuvakin jo puistatti.
Mökin ikkunoista avautuvaa vihreyttä ja vehreyttä. Täällä pöydän vieressä istuessani en edes näe ulos! Jos istuu tiskipöydällä, näkee kyllä. Joskus alkuaikoina istuskelin parvekkeen ja sisätilan välisellä kynnyksellä ja ihailin maisemia, mutta silloin tuppaa saamaan liikaa kavereita sisälle [on niitä eläimiä täällä kaupungissakin siis - hyttysiä, torakoita ja ties mitä ötököitä].
Huoneessani ollutta naulakkoa! Uskomatonta, miten pienet asiat voivat tehdä iloiseksi. Täällä kun ei normaalisti naulakoita harrasteta - ei missään. Takit laitetaan kotona kaappiin ja kylässä mytätään ihmeellisellä tekniikalla kummalliseksi kasaksi, joka sitten laitetaan jonnekin sohvan nurkkaan. Mökkimme omistaja oli uusiseelantilainen ja naulakoita riitti.
Tätä onkin sitten ehkä kaikkein eniten ikävä. Terassia, jonka istumapaikkoja varjosti Japanin vaahtera. Lempipuuni japanissa! Se muistuttaa kovasti vaahteraa, mutta lehdet ovat pienempiä. Kesällä ne ovat kauniin vaaleanvihreitä ja syksyllä hyvin värikkäitä. Tässä minä sitten istuin. Söin välillä lounasta tai päivällistä, nautin monet aamupalat ja päiväkahvit. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja yllättäen luin taas hyvin paljon. Muutamat vieraatkin kestitsimme.
3 kommenttia:
Oih, minä tykkäisin tuollaisesta naulakkkovapaasta elämästä. En yhtään tykkään ripustaa takkiani mihinkään vaan myttääminen tuolinselälle tms. on parasta. Mieheni inhoaa tätä ominaisuuttani. Nykyisessä kodissa tosin ei meilläkään ole naulakkoja. En kyllä ollut huomannut sitä ennen kuin luin tekstisi. Ei meillä kyllä ole takkejakaan.
Niin kaunista, niin kaunista, niin kaunista. Ihania kuvia. Ja kirjoitustyylisi on niin mukava, pidän siitä kovin. Niin eläväistä ja mukaansa tempaavaa.
Milloin palaat Suomeen?
Kesiah, minä en kyllä tainnut edes huomata siellä tuota naulakoiden puuttumista! mikähän siinä on, että nykyisin olen niin naulakoiden perään.
Malla, kiitos kovasti!! Palaan Suomeen (jo) jouluksi. Nyt se tuntuu siltä, että jo -- kummasti on lakannut odottamasta samalla innolla kotiinpaluuta, kuin vielä jokin aika sitten odotti. Elämä alkaa nyt olla täällä... Vaikka ystäviä on kyllä kova ikävä!
Lähetä kommentti