Syyspäivän tasaus

Syksy tuntuu Japanissa olevan täynnä erilaisia kansallisia vapaapäiviä. Olen huomaamattani alkanut nimittää niitä pilipalipäiviksi, koska syyt vapaapäiviin tuntuvat joskus niin kummallisilta. Kansallisiin vapaapäiviin totuttelu on täällä vienyt oman aikansa. Moneen asiaan vapaapäivät eivät uutta vuotta lukuunottamatta vaikuta mitenkään. Monet kaupat ovat auki aivan normaaliin tapaan. Sunnuntaisinkin täällä ovat kaupat, museot ynnä muut auki ja pienillä liikkeillä on sitten joku päivä viikosta vakituinen päivä, jolloin pitävät ovensa kiinni. Esimerkiksi paikka, jossa käyn jumpissa, on kiinni maanantaisin. Jos kansallinen vapaapäivä kuitenkin osuu maanantaille, on kyseinen jumppapaikka auki, ja vapaapäivä pidetään tiistaina. Samoin on monien museoiden ynnä muiden laita. Mielestäni kansallisina vapaapäivinä olisivat kyllä kaikki vapaapäivänsä ansainneet [tietysti esimerkiksi poliisien, palokunnan ja lääkärien on pakko olla töissä] ja olisi suotavaa, että perheet saisivat viettää yhdessä aikaa. Mutta yksi asia täällä näissä pilipalipäiväjärjestelyissä ilahduttaa: jos se osuu sunnuntaille, joka on yleisin vapaapäivä toimistoissa, kouluissa ynnä muissa, annetaan seuraava päivä ihmisille vapaaksi!

Eilen saatiin viettää vapaapäivää syyspäivän tasauksen kunniaksi. Minä matkustin junalla vartin verran lähisuurkaupunkiin ja menin siellä kirjakauppaan. Haahuilin ja katselin kirjoja ja lehtiä kaikessa rauhassa. Sitten hain hyllystä lähiseudun matkaoppaan, etsin sieltä kiinnostavan näköisen retkikohteen ja otin lähimmän aseman tiedot ylös kännykkääni [näin voi matkustaa pienellä budjetilla tuntemattomiin kaupunkeihin, kokeilkaapas] ja etsin info-pisteen, josta osattiin kertoa, millä metrolla perille pääsee [luulin tosin, että kyseessä oli juna-asema ja kysyin apua erään rautatieyhtiön infosta, olivat kuitenkin ystävällisiä ja opastivat käyttämään oikeaa metrolinjaa]. Loppu olikin sitten yllättävän helppoa ja metromatkan sekä puistokävelyn jälkeen löysin itseni katselemasta vanhoja noin 200-300 vuotta vanhoja japanilaisia maalaistaloja, jotka on koottu yhteen paikkaan eri puolilta Japania.

Minä voisin katsella tuollaisia vanhoja rakennuksia loputtomiin. Täällä olen oikein kaivannut vanhoja taloja, joiden läheisyydessä olen Suomessa tottunut asumaan. Japanilainen rakennuskulttuuri on ollut niin kovin erilaista kuin Suomalainen, ettei vanhoja taloja tunnu säilyneen lainkaan niin paljoa, kuin Suomessa. Katukuvassa niitä harvemmin näkee. Kostea kesä homehduttaa talot helposti ja maanjäristykset, taifuunit ja tulipalot ovat tehneet tuhojaan. Niinpä nautin nyt tästä mahdollisuudesta ja taisin alueella pari tuntia, vaikka taloja oli vain reilut kymmenkunta.

Muutamissa taloissa oli tulisijoihin sytytetty oikea tuli, josta vapaaehtoiset oppaat pitivät huolta. Kahdessakin talossa näin saman tytön tuijottaavan ja ihmettelevän tulta. Vaikka paikka oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää, jäi parhaiten mieleen tuo tulta katsovat tyttö.

Siinä hän oli kyykkysillään oli ja katseli. Ei olisi suostunut jatkamaan matkaa, vaikka isoäiti houkutteli. Välillä nousi jo ylös, kävi katsomassa höyryävää vettä, mutta palasi sitten takaisin. Katsomaan tulta.

Minä mietin, että koskahan tämä tyttö on viimeksi nähnyt elävää tulta? En ole nähnyt täällä olo aikanani yhtään takkaa. En yhtään puista tehtyä nuotiota. Kynttilöitä vain kirkossa tai suomalaisilla [tai kaupassa, mutta ei niissä liekkiä ole tietenkään kaupassa ollut]. Rannoille kyllä kokoontuu ihmisiä grillaamaan, mutta grilleissä on hiilet. Roskia joskus näkyvät ihmiset polttavan, mutta ei niihinkään suurta liekkiä yleensä pääse syttymään. Minä itsekin innostuin, kun näin ensimmäisen talon sisään sytytetyn nuotion. Talossa tuoksui savulle ja illalla nuuhkin vaatteitani: ihana, tarttuva savunhaju.

Tänään olen jatkanut tuon tytön ajattelemista samalla, kun olen lukenut järkyttäviä uutisia Suomesta. Ajatellut sitä, kuinka minä tunsin jotenkin eläväni kesälomalla, kun tiskivesi piti keittää, biojätteet käytiin heittämässä takapihan kuoppaan ja juomavesi kannettiin ulkoa vähän matkan päästä. Sitä, kuinka tulen liekit ja savunhaju saivat minut taas tuntemaan itseni oikeaksi ihmiseksi. Nykypäivänä me elämme niin kovin erilaisessa maailmassa, kuin mihin Jumala aikoinaan meidät ihmiset loi. Ihminen on keksinyt mitä ihmeellisempiä asioita elämäänsä helpottamaan. Monella käytännön asian saralla elämästä on tullut kovin helppoa. Silti muuten elämä ei enää tunnukaan monen ihmisen kohdalla kovinkaan helpolta. Elämässä ei vaikuta olevan sisältöä... Ennen elämä kokonaisuudessaan, alusta loppuun, oli enemmän läsnä. Samassa pihapiirissä synnyttiin ja kuoltiin. Osattiinko silloin kunnioittaa elämää enemmän?

En minä sano, että ennen oli kaikki hyvin ja kaikki nykyajan keksinnöt ovat huonoja. Minä vain mietin, että mitä meille ihmisille on tapahtumassa?