Meidän ala-asteemme osallistui joka vuosi urheilukisoihin, jotka käytiin kolmen kyläkoulun kesken. Sitä ennen koulussa pidettiin karsinnat ja parhaat pääsivät edustamaan koulua. Minä en niissä kisoissa edustanut. Vai juoksinkohan kerran jonkun pitkänmatkan kisan, johon sai osallistua kuka tahansa? Vasta lukiossa tuntuivat löytyvän nekin liikuntalajit, joista pidän. Voimistelua inhosin ammattikorkeakoulun toiseen syksyyn asti. Silloin meillä oli viikon verran sirkuskoulua, jossa jokainen pääsi mukaan omilla taidoillaan. Ei haitannut, vaikkei kaikkia akrobatia-temppuja osannutkaan. Ne, joiden kuperkeikat eivät niin hyvin onnistuneet, saivat lyödä homman leikiksi ja esittää pellehyppyjä. Silloin naurettiin, tehtiin yhdessä, pidettiin hauskaa. Jotakin samaa oli eilisessä paikallisten ylä- ja alakoulun urheilujuhlassa. Siihen minäkin olisin voinut osallistua!
Syksyisin Japanissa luetaan paljon ja otetaan rennosti. Ja urheillaan, liikutaan, urheillaan... Kaikissa päiväkodeissa ja kouluissa aina lukioihin asti pidetään omat urheilujuhlat, undookai. Viime vuonna pääsin seuraamaan yhden päiväkodin juhlia. Silloin vähän ärsytti, kun aivan pienetkin lapset pistettiin marssimaan jonoissa ja meininki muistutti hetkittäin armeijaa. Mutta eilinen kahden koulun undokai oli mukava tapahtuma. Vanhemmat ja sukulaiset istuivat kentän reunoilla katsomassa lapsien kisoja ja esityksiä. Ja näissä kisoissa kaikki kilpailivat ja esiintyivät. Lapset oli jaettu neljään joukkueeseen: punaisiin, keltaisiin, sinisiin ja valkoisiin. Lapset kilpailivat aina omaan ikäryhmäänsä kuuluvia vastaan, mutta pisteitä kerättiin yhteen pottiin.
Näissä kisoissa KAIKKI pääsivät osallistumaan. Viestiin ei valittu ryhmän parhaita, vaan jokainen juoks - lukuunottamatta pyörätuolissa istunutta poikaa; hän rullasi pyörätuolillaan hieman pienennetyn matkan. Kaikki myös tanssivat luokkiensa kanssa ja vanhemmat oppilaat tekivät pyramideja ja voimistelujuttuja. Juoksun lisäksi oli muun muassa pallonheittoa, lakinsieppausta ja hännänryöstöä. Kaikki tehtiin joukkueissa. Myös vanhemmat pääsivät vetämään köyttä ja jumppaamaan lasten kanssa [jumppaa olisi pitänyt katsoa ja harjoitella etukäteen televisiosta tulevan ohjelman mukana]. Kaikesta välittyi hauskuus, yhdessä tekemin ilo ja joukkuehenki.
Kuusi tuntia helteessä... moni katsojakin siinä jo väsähti, mutta lapset jaksoivat painaa loppuun asti. Ja voi niitä onnellisia ilmeitä ja hyvää mieltä tapahtuman jälkeen! Tosin minulla oli ilo saatella kotiin kaksi voittajajoukkueen jäsentä, mikä saattaa vaikuttaa iloisuuteen ja hyvään mieleen. Vaan vakuuttelivat loppupuheissa ne hävinneidenkin joukkueiden edustajat, että hauskaa oli ja ensi vuonna yritetään sitten vaan entistä kovemmin.
Syksyisin Japanissa luetaan paljon ja otetaan rennosti. Ja urheillaan, liikutaan, urheillaan... Kaikissa päiväkodeissa ja kouluissa aina lukioihin asti pidetään omat urheilujuhlat, undookai. Viime vuonna pääsin seuraamaan yhden päiväkodin juhlia. Silloin vähän ärsytti, kun aivan pienetkin lapset pistettiin marssimaan jonoissa ja meininki muistutti hetkittäin armeijaa. Mutta eilinen kahden koulun undokai oli mukava tapahtuma. Vanhemmat ja sukulaiset istuivat kentän reunoilla katsomassa lapsien kisoja ja esityksiä. Ja näissä kisoissa kaikki kilpailivat ja esiintyivät. Lapset oli jaettu neljään joukkueeseen: punaisiin, keltaisiin, sinisiin ja valkoisiin. Lapset kilpailivat aina omaan ikäryhmäänsä kuuluvia vastaan, mutta pisteitä kerättiin yhteen pottiin.
Näissä kisoissa KAIKKI pääsivät osallistumaan. Viestiin ei valittu ryhmän parhaita, vaan jokainen juoks - lukuunottamatta pyörätuolissa istunutta poikaa; hän rullasi pyörätuolillaan hieman pienennetyn matkan. Kaikki myös tanssivat luokkiensa kanssa ja vanhemmat oppilaat tekivät pyramideja ja voimistelujuttuja. Juoksun lisäksi oli muun muassa pallonheittoa, lakinsieppausta ja hännänryöstöä. Kaikki tehtiin joukkueissa. Myös vanhemmat pääsivät vetämään köyttä ja jumppaamaan lasten kanssa [jumppaa olisi pitänyt katsoa ja harjoitella etukäteen televisiosta tulevan ohjelman mukana]. Kaikesta välittyi hauskuus, yhdessä tekemin ilo ja joukkuehenki.
Kuusi tuntia helteessä... moni katsojakin siinä jo väsähti, mutta lapset jaksoivat painaa loppuun asti. Ja voi niitä onnellisia ilmeitä ja hyvää mieltä tapahtuman jälkeen! Tosin minulla oli ilo saatella kotiin kaksi voittajajoukkueen jäsentä, mikä saattaa vaikuttaa iloisuuteen ja hyvään mieleen. Vaan vakuuttelivat loppupuheissa ne hävinneidenkin joukkueiden edustajat, että hauskaa oli ja ensi vuonna yritetään sitten vaan entistä kovemmin.
2 kommenttia:
niinpä, rukoukset kuultiin ja tämä koko tilanne vähän ehkä yllätti. olin asennoitunut olemaan täällä vielä pidempäänkin.
milloin sinä olet palaamassa suomeen?
hoksasin juuri että mun isoveli on paraikaa japanissa pitkällä lomalla, on varmaan kanssa ihastunut siihen maahan, kun tämä on jo toinen japanin reissunsa.
hmm, edellisestä kommentistani saattaa saada käsityksen, että en ole tyytyväinen muuttoon - mutta olen toki! tätä on odotettu. on vaan raskasta pysytellä varpaillaan niin pitkään, tunnustella, mitä seuraavaksi tapahtuu ja olla valmiina kaikkeen. :)
Lähetä kommentti