Malla kysyi jo ajat sitten, että mikä on ollut mielestäni vaikeinta sopeutumisessa Japaniin suomalaisena. Lupasin palata asiaan, mutta yllättäen tässä onkin taas sitten kestänyt... Välillä minusta tuntuu, että olen kova lupailemaan kaikkea, ja sitten ne jutut kuitenkin jäävät. Täytyy ottaa oikein tavoitteekseen pysyä paremmin lupaustensa takana! [tai olla lupailematta turhan paljoa!]
Vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen, kulttuurishokki ja vieraat kulttuurit ylipäätänsäkään ovat aihe, josta voisin puhua tunti kaupalla! Olen aikaisemmin viettänyt vuoden vaihto-oppilaana Brasiliassa, joten japanilainen kulttuuri on jo toinen vieras kulttuuri, johon olen yrittänyt sopeutua. Brasilian vuosi on varmasti auttanut tänne sopeutumisessa, koska jo etukäteen minulla oli kokemusta siitä, miltä tuntuu elää vieraassa kulttuurissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta Brasilian vuodestani on muuten se, että Brasiliassa ollessani kaksi ihmistä, joille tunnuin parhaiten pystyväni asioistani kertomaan, olivat kaksi JAPANILAISTA vaihto-oppilasta... Vaihtarimatkoilla viihdyin muutenkin parhaiten japanilaisten kanssa; en todellakaan tuntenut samanlaista yhteyttä monien äänekkäiden ja huippu-sosiaalisten vaihtareiden kanssa kuin herttaisten ja ystävällisten japanilaisten kanssa.
Olin etukäteen kuullut, että Japanissa ei kuitenkaan ole välttämättä kovin yksinkertaista päästä tutustumaan japanilaisiin ihmisiin. Silti sitä jotenkin ehkä pienesti ajatteli, että kyllähän MINÄ nyt sosiaalisena ihmisenä heihin tutustun, sanakirja käteen vaan niin kuin Brasiliassakin... No, sain huomata, että eipähän pidä luulla liikoja itsestään! Olen loppujen lopuksi hyvin ujo monissa tilanteissa. Eikä aina oma tahto yksin riitä! Täällä ollan hyvin yhteisökeskeisiä. Arvosi määrittyy hyvin paljon sen mukaan, mihin ryhmään kuulut. Mihin perheeseen kuulut? Entä sukuun? Missä opiskelet [opiskelupaikat eivät todellakaan ole kaikki samanarvoisia!]? Missä käyt työssä? Milloin olet aloittanut työpaikallasi? Missä ryhmäsä harrastat? Mitä lastentarhaa lapsesi käy? Ja niin edelleen... Ei ole helppoa aloittaa aivan "nollasta", lähes ryhmättömänä. Ja kielitaidottomana. Vaihtarina ollessani minulla oli yhteinen kieli japanilaisten kanssa [portugali] ja se yhteinen ryhmä [oltiin kaikki vaihtareita]. Ja kun minun mittapuullani kaikki ihmiset ovat erilaisuudessaankin samanarvoisia yksilöitä, tuntuu vaikealta hahmottaa toisten tapaa arvottaa ihminen ryhmänsä perusteella.
Ihan muutaman kerran on harmittanut, kun on istunut jossain puistossa hoitolapsen / -lapsien kanssa. Puistossa saattaa olla paikallisia äitejä lapsineen, mutta harvemmin minulle juttelivat. Minä en ole japanilainen. En edes äiti. Ja vaatetuskin oli toista luokkaa, ei ollut korkokenkiä ja minifarkkuja talvikylmällä, vaan jotkut ulkoiluvaatteet. Ei tarvitse kauaa miettiä, kuka ei kuulu joukkoon!
Piti sitten opetella olemaan yksin. Asuinkin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin! Aina ennen oli ollut perhe tai kämppis / kämppiksiä vähintään samaa keittiötä jakamassa. Siispä siihen yksinäisyyteen totuttelu on ollut minulle kaikkein haasteellisinta. Olen tottunut siihen, että harvemmin edes olen kotona [olen kuullut valitusta aiheesta hyvin monta vuotta]. Nyt kun vihdoin vietin paljon aikaa kotona, ei enää ollutkaan ketään, joka olisi minun kotona halunnut olevan!
No, puolitoista vuotta on kulunut. Ja arvatkaa mitä? Viihdyn kotona! Yksin eläminen on opettanut paljon hyviä asioita. Tietysti se on taas entisestään opettanut arvostamaan ihania ystäviä ja perhettä Suomessa. On ollut hienoa [jälleen kerran] että tosiystävät eivät katoa minnekään, vaikka minä maailmalla huitelenkin. Mutta parasta on ehkä se, että tämä elämän rauhoittaminen on antanut aikaa sille, että on opetellut pitämään itsestään parempaa huolta. Tulee liikuttua paljon enemmän. Syötyä säännöllisemmin ja terveemmin. Vuoden alusta aloitin myös Raamattu läpi vuodessa -lukuprojektin ja se on tehnyt hyvää. Olen oppinut valtavasti viimeisen puolentoista vuoden aikana itsestäni, toisista ihmisistä, kommunikoinnist, elämästä ja Jumalasta.
Japanilaista minusta ei tietenkään koskaan tule, mutta olen minäkin niitä ryhmiä löytänyt! Omasta seurakunnastani olen löytänyt paikkani. Seurakunnan toiminnassa olen kyllä ollut mukana heti tänne saavuttuani, mutta kielitaidottomuus hieman esti aluksi toisiin seurakuntalaisiin tutustumista. Nyt siellä on hyvä olla. Olen myös huomannut iloitsevani ryhmistä, joille opetan englantia ja suomea. Täällä asuvista, toisista suomalaisista, on myös tullut tärkeitä ihmisiä. Monet heistä ovat sellaisia, etten tiedä, olisinko heihin koskaan tutustunut, jos olisimme kaikki asuneet Suomessa. He ovat kaikki minua vähintään melkein kymmenen vuotta vanhempia [tai 15 vuotta nuorempia], mutta olen saanut ja oppinut heiltä paljon! Lisäksi uusin "ryhmäni" on jumppapaikkani ihmiset! Eräs libanonilainen mies kerran kehoitti minua menemään vaikka kamerakerhoon, jos haluan japanilaisiin tutustua. En mennyt kamerakerhoon, mutta huomasin, että harrastusryhmät ovat hieno mahdollisuus tutustua toisiin ihmisiin [jumppapaikasta voisi blogata joku toinen kerta lisää, tämä näkyy taas venyneen aivan mahdottomasti].
Postauksen kuvat on räpsitty viime viikolla päivänä, jolloin noin kaksi vuorokautta kestäneen sateen jälkeen näkyikin taas kirkas, sininen taivas. Ei ole ehkä ollut helppoa sopeutua yhteisölliseen, japanilaiseen kulttuuriin, mutta nyt paistaa jo aurinko [ja kohta sitten pitääkin taas palata takaisin Suomeen].
Vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen, kulttuurishokki ja vieraat kulttuurit ylipäätänsäkään ovat aihe, josta voisin puhua tunti kaupalla! Olen aikaisemmin viettänyt vuoden vaihto-oppilaana Brasiliassa, joten japanilainen kulttuuri on jo toinen vieras kulttuuri, johon olen yrittänyt sopeutua. Brasilian vuosi on varmasti auttanut tänne sopeutumisessa, koska jo etukäteen minulla oli kokemusta siitä, miltä tuntuu elää vieraassa kulttuurissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta Brasilian vuodestani on muuten se, että Brasiliassa ollessani kaksi ihmistä, joille tunnuin parhaiten pystyväni asioistani kertomaan, olivat kaksi JAPANILAISTA vaihto-oppilasta... Vaihtarimatkoilla viihdyin muutenkin parhaiten japanilaisten kanssa; en todellakaan tuntenut samanlaista yhteyttä monien äänekkäiden ja huippu-sosiaalisten vaihtareiden kanssa kuin herttaisten ja ystävällisten japanilaisten kanssa.
Olin etukäteen kuullut, että Japanissa ei kuitenkaan ole välttämättä kovin yksinkertaista päästä tutustumaan japanilaisiin ihmisiin. Silti sitä jotenkin ehkä pienesti ajatteli, että kyllähän MINÄ nyt sosiaalisena ihmisenä heihin tutustun, sanakirja käteen vaan niin kuin Brasiliassakin... No, sain huomata, että eipähän pidä luulla liikoja itsestään! Olen loppujen lopuksi hyvin ujo monissa tilanteissa. Eikä aina oma tahto yksin riitä! Täällä ollan hyvin yhteisökeskeisiä. Arvosi määrittyy hyvin paljon sen mukaan, mihin ryhmään kuulut. Mihin perheeseen kuulut? Entä sukuun? Missä opiskelet [opiskelupaikat eivät todellakaan ole kaikki samanarvoisia!]? Missä käyt työssä? Milloin olet aloittanut työpaikallasi? Missä ryhmäsä harrastat? Mitä lastentarhaa lapsesi käy? Ja niin edelleen... Ei ole helppoa aloittaa aivan "nollasta", lähes ryhmättömänä. Ja kielitaidottomana. Vaihtarina ollessani minulla oli yhteinen kieli japanilaisten kanssa [portugali] ja se yhteinen ryhmä [oltiin kaikki vaihtareita]. Ja kun minun mittapuullani kaikki ihmiset ovat erilaisuudessaankin samanarvoisia yksilöitä, tuntuu vaikealta hahmottaa toisten tapaa arvottaa ihminen ryhmänsä perusteella.
Ihan muutaman kerran on harmittanut, kun on istunut jossain puistossa hoitolapsen / -lapsien kanssa. Puistossa saattaa olla paikallisia äitejä lapsineen, mutta harvemmin minulle juttelivat. Minä en ole japanilainen. En edes äiti. Ja vaatetuskin oli toista luokkaa, ei ollut korkokenkiä ja minifarkkuja talvikylmällä, vaan jotkut ulkoiluvaatteet. Ei tarvitse kauaa miettiä, kuka ei kuulu joukkoon!
Piti sitten opetella olemaan yksin. Asuinkin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin! Aina ennen oli ollut perhe tai kämppis / kämppiksiä vähintään samaa keittiötä jakamassa. Siispä siihen yksinäisyyteen totuttelu on ollut minulle kaikkein haasteellisinta. Olen tottunut siihen, että harvemmin edes olen kotona [olen kuullut valitusta aiheesta hyvin monta vuotta]. Nyt kun vihdoin vietin paljon aikaa kotona, ei enää ollutkaan ketään, joka olisi minun kotona halunnut olevan!
No, puolitoista vuotta on kulunut. Ja arvatkaa mitä? Viihdyn kotona! Yksin eläminen on opettanut paljon hyviä asioita. Tietysti se on taas entisestään opettanut arvostamaan ihania ystäviä ja perhettä Suomessa. On ollut hienoa [jälleen kerran] että tosiystävät eivät katoa minnekään, vaikka minä maailmalla huitelenkin. Mutta parasta on ehkä se, että tämä elämän rauhoittaminen on antanut aikaa sille, että on opetellut pitämään itsestään parempaa huolta. Tulee liikuttua paljon enemmän. Syötyä säännöllisemmin ja terveemmin. Vuoden alusta aloitin myös Raamattu läpi vuodessa -lukuprojektin ja se on tehnyt hyvää. Olen oppinut valtavasti viimeisen puolentoista vuoden aikana itsestäni, toisista ihmisistä, kommunikoinnist, elämästä ja Jumalasta.
Japanilaista minusta ei tietenkään koskaan tule, mutta olen minäkin niitä ryhmiä löytänyt! Omasta seurakunnastani olen löytänyt paikkani. Seurakunnan toiminnassa olen kyllä ollut mukana heti tänne saavuttuani, mutta kielitaidottomuus hieman esti aluksi toisiin seurakuntalaisiin tutustumista. Nyt siellä on hyvä olla. Olen myös huomannut iloitsevani ryhmistä, joille opetan englantia ja suomea. Täällä asuvista, toisista suomalaisista, on myös tullut tärkeitä ihmisiä. Monet heistä ovat sellaisia, etten tiedä, olisinko heihin koskaan tutustunut, jos olisimme kaikki asuneet Suomessa. He ovat kaikki minua vähintään melkein kymmenen vuotta vanhempia [tai 15 vuotta nuorempia], mutta olen saanut ja oppinut heiltä paljon! Lisäksi uusin "ryhmäni" on jumppapaikkani ihmiset! Eräs libanonilainen mies kerran kehoitti minua menemään vaikka kamerakerhoon, jos haluan japanilaisiin tutustua. En mennyt kamerakerhoon, mutta huomasin, että harrastusryhmät ovat hieno mahdollisuus tutustua toisiin ihmisiin [jumppapaikasta voisi blogata joku toinen kerta lisää, tämä näkyy taas venyneen aivan mahdottomasti].
Postauksen kuvat on räpsitty viime viikolla päivänä, jolloin noin kaksi vuorokautta kestäneen sateen jälkeen näkyikin taas kirkas, sininen taivas. Ei ole ehkä ollut helppoa sopeutua yhteisölliseen, japanilaiseen kulttuuriin, mutta nyt paistaa jo aurinko [ja kohta sitten pitääkin taas palata takaisin Suomeen].
6 kommenttia:
Ihanaa, kun ehdit vasta ja vielä näin pitkästi! Oli ihana lukea kirjoitustasi. Kiitos siitä.
En ole tajunnutkaan, että olet ollut jo niin kauan siellä. Nostan sinulle hattua, kun uskalsit sinne lähteä kielitaidottomana. Minä en olisi uskaltanut.
Hei! Nyt pääsin piipahtamaan blogiisi. Ihania kuvia ja mielenkiintoista tekstiä, joiden molempien kautta pääsee kurkistamaan toisenlaiseen maailmaan. Terkkuja Savulta, jonka lempiväri on kans pinkki ja joka rakastaa täällä sitä, että saa mekotella joka päivä :)
Kauniit kuvat ja mielelläni luin myös pohdintaasi uuteen kulttuuriin sopeutumisesta. Minäkin olen paljon miettinyt tuota yksinäisyyttä, mutta minun tilanteeni on hyvin erilainen, koska minulla on 24 tuntia vuorokaudessa 1,5-vuotias lapsi kiinni minussa ja päivittäin näen myös miestäni parin tunnin ajan. Lisäksi brasilialaiset ovat innokkaita juttelemaan, vaikka vielä ei yhteistä kieltä pitkiin keskusteluihin olekaan. Lisäksi olen aina nauttinut itsekseni olemisesta.
Luulen, että loppujen lopuksi yksinäiset vaiheet elämän aikana kasvattavat, vaikkeivat niin helppoja olekaan. Irlannissa tutustuin parhaiten kämppiksistäni juuri siihen japanilaiseen, vieraassa maassa eläminen yhdisti meitäkin. Olisi hienoa käydä japanissa joskus...kauheasti houkuttelee huomenna stockan hulluilla päivillä myyntiin tulevat osakan lennot! Ja kivaa löytää täältä blogimaailmasta muitakin Raamattufaneja! :)
Voi, olipa mukava lukea tämä!:) Sai paljon uusia näkökulmia.
Hei kiitos kaikista ihanista kommenteistanne! Kiva kun kävitte ensivisiitillä savu ja moumou, tulkaa toistekin!
Lähetä kommentti